"Rakkaudesta on taisteltava mutta et voi olla ainoa joka taistelee." -Emma Barton
Totta. Ja mä aion taistella ja toivon sitä samaa O:lta. Vähän vaan arveluttaa kun mulla ei oo hajuakaan missä nyt mennään ja mitä me ollaan. Vai ollaanko mitään?
Nimittäin O:n on oltava nyt tosissaan ja täysillä tässä mukana, että me yritetään asiat korjata. Koska jos sillä on aikeissa jossain vaiheessa lähteä niin mä en vaan yksinkertaisesti sitä kestä. Koska itse annan kaikkeni ja yritän parhaani joten toivoisin sitä myös toiselta. Ei tää voi onnistua ellei pistetä itseämme täysin likoon. Mut kyllä mä uskon et O on tosissaan, pikkuhiljaa pikkuhiljaa.
Jotenkin vaan tää epätietoisuus välillä jarruttaa tätä paranemista ja toipumista. Ei vaan uskalla heittäytyä täysillä kun pelottaa et O lähtee ja kaikki hajoaa taas käsiin. Et en haluais käyttää voimia siihen et kasaan itseni ehjäksi turhan takia kun kaikki romahtaa kuitenkin jossain vaiheessa. Jotenkin sitä vaan kaipaa sen varmistuksen tälle meidän suhteelle. Tosi sekavat fiilikset. Usein sitä on tyytyväinen tähänkin tilanteeseen, mut sit kuitenkin joku siellä takaraivossa kolkuttelee et haluais tietää mitä me ollaan ja meidän tulee olla.
En vaan kestä ajatusta et menettäisin sen. Jos poisluetaan tää syömishäiriö, O:n kanssa mä oon ollu onnellinen. Oikeesti, se on saanu mut aidosti tuntemaan myös iloa. Se on saanu mut uskomaan et tästä vielä noustaan takaisin jaloilleen. Se on saanu mut hymyilemään ja nauramaan aidosti läpi kyynelten. Se vaan on mulle just oikea ihminen, mä en halua ketään muuta. Mulla olis ollu monta mahdollisuutta (eron jälkeen/aikana) lähteä toisten matkaan mut se mulla ei missään vaiheessa käyny edes mielessäkään. Ihan vain koska syy miks "halusin" erota oli mussa, ei O:ssa. Halusin heittomerkeissä siks koska todellakaan se ei ollu mitä mä halusin. Se oli mitä sairaus sai mut uskomaan et haluan ja mikä olis parasta kaikille. Siinä vaiheessa kun kerroin O:lle sh:sta, tajusin miten vitun ison virheen olin tehny ja oikeesti se iski tajuntaan mitä olin menettämässä.
Ja se tunne oli ihan kamala. Ihan sanoinkuvailemattoman hirveä! Pakokauhua, epätoivoa, järkyttävää tuskaa ja kipua, myös fyysistä. Ahdistusta, loputonta itkua, itsensä satuttamista. Annoin vallan syömishäiriölle pilata kaiken. Se mörkö mun päässä kuiskaili et ansaitsin sen kaiken. Jokaisen kylmän katseen mitä O muhun loi, jokaisen sanan mitä se sanoi. Ja ne kaikki hajotti mut niin moneen osaan etten edes kykene muistelemaan. Sillon toimin kun joku robotti. Päässä pyöri vain ajatus miten mä en oo mitään, ei O mua rakasta, sillä on jo uusi. Et se oli vaan onnellinen ilman mua. Ja niinhän se sanoikin sillon. Ja se sattui niin paljon.
Mua edelleen sattuu. Sattuu niin vitusti se miten onnistuin kusemaan kaiken sillon. Ei mee päivääkään etten itseäni siitä soimaisi ja katuisi sitä. Haluaako O enää palata siihen mitä meillä oli? Mut oon kaikesta huolimatta yrittäny ajatella et kaikella on tarkoituksensa. Ehkä tän kaiken tarkoitus oli puhdistaa pöytä kaiken osalta ja aloittaa alusta?
Sattuu myös muistaa miten kylmä O oli mua kohtaan. Vaikka se näki miten hajalla olin. Mut oikeesti sillä oli oikeuskin olla. Olin sen ansainnut. Mut jotenkin sitä muistaa niin selkeästi sen tunteen miten itse itkin toisella sohvalla, se istui toisella eikä edes katsonu mua päin. Kylmästi vain sano et haluaa muitakin kokeilla ja olla erossa. Jotenkin se agressiivisuus ja välinpitämättömyys minkä siitä aisti tuntui tosi tosi pahalle.
Tai se miten se niin nopeesti se oli valmis eteneemään. Miten se heti eron jälkeen piiritti uutta. Sattuu niin et sillä oli tunteita toista kohtaan. Mut toisaalta, on sillä varmaan jotain ollu jo sillon kun oltiin vielä yhdessä. Se aina ravasi siellä kioskilla ja useasti kun ajoi auton parkkiin, katsoi et kuka siellä on töissä. Se sattuu niin paljon edelleen. Mut en enää oo jaksanu kauheesti ajatella asiaa koska se ei siitä miksikään muutu ja mun on vaan päästävä sen yli. Ja jollain tapaa oon päässytkin. Silti haluan pysyä mahdollisimman kaukana siitä huorasta. Ja toivon et O:kaan ei ylimääräisiä sen kanssa oo tekemisissä. En mäkään hengaile minkään mun entisten heilojen kanssa ja vielä kehu niitä tosi mukaviksi. Vittu että oksettaa se ämmä. Hyi, onneks se ei oo mikään kaunis 😷😂
------------------------------------------------
Mut oikeesti, mä oon ikuisesti niin kiitollinen O:n avusta ja tuesta. Ilman sitä en varmasti olis näin pitkälle selvinnyt. Nyt kun miettii aikaa vaikka tammikuussa, mä olin koko ajan vaan ahdistunut ja menin sumussa vailla päämäärää. Sillon mietin päivittäin miten mun olis parempi isän luona. Miten sit mua ei enää sattuis, pääsisin kaikesta paskasta parempaan. Miten ei sydän olis miljoonassa sirpaleessa, miten mulla ei olis sitä fyysistä tuskaa, ei mitään. Jälkikäteen en ymmärrä miten oon siitä selvinnyt. Sillon varmaan ainut mikä auttoi ja sai joten kuten jaksamaan (no luonnollisesti lapset) oli se miten muut jaksoi valaa sitä uskoa siihen et O tulee vielä järkiinsä ja antaa mahdollisuuden. Miten se ei voi olla niin kusipää mitäantoi sillon olettaa. Eikä se ollut ❤
Ajatus siitä et menettäisin O:n ja joutuisin samaan jamaan saa ahdistumaan. Jos enää ikinä tuun olemaan siinä tilanteessa mitä sillon ja ennen kaikkea siinä kunnossa, ei musta oo kyllä lapsista huolehtimaan. Mua ihan pelottaa ajatella miten siinä olis voinu käydä. Sillo onneks huomasin ketkä on niitä oikeita ystäviä ja kävi musta ja lapsista aina välillä huolehtimassa. Kiitollinen saa siitäkin olla ❤
Haluaisin vaan joku päivä istua O:n kanssa alas ajan kanssa ja keskustella aivan kaiken läpi. Niin et ihan oikeesti voitaisiin aloittaa täysin alusta kaikki, puhtaalta pöydältä niin ettei tarvii enää menneitä muistella. Koska nyt mä oon siihen valmis. Ja oon ymmärtänyt myös et oikeesti ettei menneisyys ei määritä sitä miten meidän käy saati meidän tulevaisuutta. Koska mä en oo enää se sama sekava ihminen mitä sillon ja toivon et O:kin sen alkaa pikkuhiljaa huomaamaan.
Tää nyt oli taas tälläistä sekavaa mut oli vaan pakko purkaa taas tuntoja kun huomenna on se terapiakin taas.
Ps. Selvis sekin tossa pari päivää (?) takaperin et O ihan tarkoituksella ignoraa niitä mun instakuvia :/ No, ei voi minkään eikä sen pitäis (huom.pitäis) olla iso juttu mut mulle se on. Mikä/kuka syynä, sitä en tiedä. Varmaan vaan se et sillä ei kaiketi oo tapana likettää kaikkia kuvia (kuten mä 😂) mut ne on nää sairaat aivot mitkä kuvittelee kaikkea järjetöntä.
