Uusi osoite.

http://miaednosana.blogspot.fi/

Hetki taas vierähtänyt

O:n kanssa asia selvitetty, ehkä vähän taas omaa ylireagointia mut pahalle se silti tuntui ettei yhtään välittäny mun mielipiteestä. Noh, ollutta ja mennyttä.

Oon nyt viimepäivät oikeestaan vaan ollut. Katsonu Vampire Diarseja ja löhöilly. Ruokailut menee samaa rataa kun aiemmin, eli en juurikaan syö.

Ei vaan huvita. Ei kiinnosta. Ei jaksa. Ahdistaa. Välillä sitä vaan miettii et miksei vois tätä elämää näinkin viettää. Lääkkeet saa mielen turtumaan ja syömättömyys laihduttaa. En tiedä, motivaatio niin kadoksissa taas.

Tänään tosin söin pussillisen nuudeleita, pari pientä suklaapatukkaa ja Skittlesejä ja nyt soimaan itseäni miten vitun paljon tulikaan taas syötyä. Oikeesti, miten jäätävä määrä noissakin on kaloreita. Hyi saatana.

Kaloreista tulikin mieleen miten oikeesti pienet arjen asiat piristää. Huomasin et O oli kirjoittanut yhteen mun kalorimuistilappuun jotain et laske ennemmin vaikka tähtiä taivaalta kun kaloreita ;) (tai jotain tollasta kuitenkin) Ja oikeesti se sai mut hymyilemään. Ja niinhän se järkiminä ajattelee et pitäis ollakin, mut se vaan on niin tiukassa. En uskalla mitään laittaa suuhuni jos en oo kaloreita tsrkistanu ensin. Edes googlesta suuntaa antavat mut jonkinlaisia numeroita saatava ensin. Toisaalta tosi ärsyttävää ja rasittavaa mut siihenkin jo jollain tapaa tottunu et se tulee ihan luonnostaan.

Blaah, taidan hetkeksi mennä tonne lasten viereen pötköttelemään etten taas oksenna. Oon nyt varmaan 3 (?) päivää  ollu oksentamatta, jee.

Kun vain toinen muuttuu

Ja niin on tainnut käydä meidän suhteen ja nyt oikeesti punnitsen taas onko musta tähän. Jos tässä uudestaan yritetään, niin eikö se tarkoita sitä että molemmissa tapahtuu se muutos? Että molemmat pyrkii muuttamaan niitä toimintatapoja mitkä hiersi meidän suhdetta? Kyllä. Mutta meistä vain minä olen muuttunut.

Ai miksi nyt mietin tätä?

O soitti äsken ja kysyi haittaako jos hän lähtee toiseen kaupunkiin oluelle. Vastasin rehellisesti että kyllä se haittaa koska olin aiemmin muutamaan otteeseen ilmoittanut haluavani illalla lenkille, koska moneen päivään en ollut taas saanut omaa aikaa ilman lapsia, edes aamulla. Ja tiesin, että sen voimalla pystyin syömään normaalisti oksentamatta  (mutta kiitos tämän, sekin meni vituiksi ja oksensin koska en pääse muuten kaloreita kuluttamaan). Vanha minä olisi kireään äänensävyyn vastannut että joo ei haittaa, tee mitä teet. Mutta ei, vaikka rehellisesti sanoin mitä mieltä olen, O lähti silti. Kuten se ennenkin olis tehnyt. Kuten ei ennenkään, hän ei ole valmis luopumaan omista tekemisistään kenenkään muun vuoksi. Eli ei muutosta siinä (kään).

Oikeesti mua ei enää edes suututa, itkettää vain koska oon niin pettynyt. Ikään kun sitä käytettäisiin hyväksi miten epätoivoinen oon ollu. Oikeesti, mulla ei oo omaa aikaa ollu tässä viime kuukausina kuin pari hassua tuntia, O:lla liki joka päivä. Aivan kuten ennenkin. Mutta itse oon pitäny osani sopimuksesta enkä oo valittanu aiempaan tapaan.

Miks mun pitäis muuttua mut toisen ei? Vaikka oon ollu ihan paska aiemmin, mut niin on kyllä O:saakin varaa muuttua. Jos hän ei siihen pysty niin onko tässä vitunkaan järkeä? Kysynpä vaan. Kyllä kieltämättä tässä mielentilassa se viikko-viikko lastenhoitovastuu kuulostaa enemmän kun houkuttelevalle.

Oikeesti oon niin pettynyt ja surullinen etten taas kykene muuta kun itkemään. En vaan jaksa.

Paskaa paskaa paskaa

Jotenki on taas niin paha olla mut sitä vaan ei oikein saa ulos, kiitos lääkkeiden. Eilen itkin pitkästä aikaa terapiassa, se vaan tuli enkä voinu sille mitään. Sit olikin loppupäivän mieli vähän maassa.

Se terapia alkaa mua vituttamaan kerta kerralta vaan enemmän. Jotenkin tuntuu ettei olla yhtään samalla aaltopituudella sen terapeutin kanssa. Se odottaa multa ihan järkyttäviä määriä edistymisiä ja sit tunnen itseni ihan totaaliseksi luuseriksi kun en niissä onnistu. Tuntuu et se vaan ei tajua miten kovasti yritän, oikeesti yritän taistella vastaan sitä mörköä mun päässä mut usein vaan järki häviää sen taiston. Ehkä en vaan oo sit tarpeeks hyvä ihminen ansaitakseni paranemisen.

Ja usein tuntuukin et vitut tästä, voin elää näinkin ja kuolla sit tähän jos kuolen. En vaan oikeesti jaksa. Haluan olla laihempi ja pienempi, jos se onnistuu näin niin so what, ihan vitun sama. Oon vaan niin loppu. En enää ees halua syödä, en tahdo enkä pysty.

Kauheen ristiriitaista kaikki. Oikeesti kun se järjen ääni on voimakkaampi, ymmärrän oikeesti miten sairasta tää on ja haluan parantua ihan tosissani. Sillon tiedän et ei ihminen elä syömättä, ei keho vaan yksinkertaisesti toimi. Mutta. Sit tulee se mörkö kuiskimaan et sä mihinkään kuole, oot niin lihava että varastoja löytyy kyllä mitä käyttää. Et voin lopettaa sit kun oon laihempi. Sit voin olla onnellinen ja mua rakastetaan. Että jatka vaan vielä, jatka jatka.

Oon taas muuten siirtyny uusille kymmenluvuille taas. Ensin iloitsin siitä mut sit mietin et siihen meni näin kauan, oon ihan paska. Vitun vaakariippuvuus.

En oikeesti tiedä mitä tehdä. Oon taas niin hukassa. Kauheeta kun melkein 90% ajasta päässä pyörii ruoka, kalorit, laihtuminen. Haluaisin välillä ajatella jotain ihan muuta. Vittu.

Sosiaaliset suhteet

Vai onko niitä?

Vastaus on et hyvin vähän. Oikeestaan ne rajoittuu (lapsiin), O:hon, O:n vanhempiin, terapeuttiin ja yhteen ystävään. Muuten oon aika yksin. Eikä se nyt niinkään haittaakkaan. Mut olis kiva joskus vähän enemmän sosiaalisoitua.

Tai kyllähän mä somessa pidän yhteyttä pariin muuhunkin ystävään ja sit on noi vt-ryhmät mut tuntuu et ei ne aina oikein riitä. Onhan se nyt ihan eri asia netin kautta jutella kun kasvotusten.

Mietin jo kaikkia mahdollisia äiti-lapsi kerhoja mut ei täällä päin oikein oo sellaisia. Ja ne vähät virikkeet mitä lapsiperheille on sellasia mitkä meille sopisi niin niissä on aina ne omat kuppikunnat jo muodostunut ja jotenkin tosi hankala sit enää päästä porukkaan mukaan. Enkä oikeestaan edes jaksa yrittääkään koska jotenkin sitä aisti et ne ihmiset ei oo sellasia joiden seurassa viihtyisin.

Ehkä tääkin tästä korjautuu jonain päivänä.

Muistilista

Tää bloggeri ei meinaa taas millään toimia puhelimella joten tää jää taas tosi lyhyeksi. Laitan tähän nyt muistilistaksi mistä kaikesta mun pitikään huomenna kirjoittaa.

- terapia
- pelottavan anorektiset ajatukset
- yleiset kuulumiset
- sosiaaliset suhteet
- oireet ja vaivat

Oon nyt ollu oksentamatta mut nyt sit on menossa kolmas päivä täysin syömättä. Vittu jee.

Oon lisäksi ollu kipeenä taas ekaa kertaa noin neljään vuoteen.

Same old story

Oksentaminen. Taas. Yli viikko oksentamatta ja taas mentiin. Miks pitää olla näin heikko? Vittu että oon pettynyt itseeni.

Nytkin päivä oli menny ihan kivasti, vähän tosin sairastaessa mut ei ahdistanu, oli ihan hyvä olla. Mut silti. Alkuillasta söin dippikasviksia ja ananasta ja alkoi vaan niin paljon ahdistaa ku söin aika paljon. Oli vaan pakko oksentaa, en vaan kyennyt vastustamaan sitä kamalaa tunnetta. Sen jälkeen söin vielä vähän karkkia- sama homma. Kolmannen kerran oli niin heikko olo edellisen oksentamisen jälkeen et ajattelin mansikkasorbetin vähän auttavan mut pakkohan nekin oli oksentaa. Nyt en enää uskalla syödä yhtään mitään ja parempi näin.

Kolme-vitun-kertaa parin tunnin sisällä. Tätätkö mun elämä oikeesti tulee olemaan? Joko syön ja oksennan tai oon syömättä mutta en myöskään oksenna. Vitun hienoa. Onneks on jo ilta niin huominen, uusi alku tulee nopeammin. 

Ahdistaa ja harmittaa. Niin paljon. Vitun vittu.

Lauantai

Lapset menikin molemmat eilen yökylään ja tänään haen pienemmän takaisin kotiin. Ilta meni O:n ja parin kaverin kanssa ihan iisisti. Tänään O varmaan jatkaa niitä synttäreiden juhlimisia mut itse tosiaan oon pienemmän kanssa kotona. Eikä se oikeesti edes haittaa mitenkään, koska nyt mulla on niin varma tunne et ei tässä oo ollu kyse mistään et O ei mua sinne mukaan haluais. Se varmaan vaan ei tajunnut et itse oon jotenkin koko ajan tosi varuillani enkä oleta et "kuulun pakettiin" vaan et mulle pitäis erikseen just sanoa et saan osallistua ja tulla mukaan. Näistäkin pitäis jutella sen kanssa, kuten sille eilen laitoin yhden aika osuvan kuvan missä luki jotain et Kun puhuminen loppuu, luuleminen alkaa. Ja mun kohdalla se pitää niin paikkaansa. Siks haluankin olla sille avoin kaikesta ja puhua. Ja toivon et se menee myös päin vastoin samalla tavalla. Mut näistä pitäis O:n kanssa jutella ja tulen juttelemaankin kunhan sopiva aika löytyy.

Mitä syömishäiriöön tulee, eilinen meni kokonaan syömättä. Join aamulla kahvin ja päivän mittaan 3 pulloa light energiajuomaa (2 kcl) ja vissyä paljon, siinä kaikki. Eikä tee edes vieläkään mieli. Päätä vähän kyllä särkee mut ei voi minkään. Pakko jotain yrittää kohta saada suuhun, edes se kahvi. Ehkä tää tästä vielä päivän aikana korjaantuu...

Ja taas mennään

Mun yks kaveri laittoi tänään yllättäen viestiä ja kyseli et miten menee ja onko tästä jo niin kauan kun ollaan O:n kanssa erottu et se oli syksyllä? Kysyin et mitä ihmettä, syksyllä kyllä oltiin vielä yhdessä niin vastas vaan että hän näki yhdessä faceryhmässä syksyltä sellasen treffi-ilmon ja siellähän O oli naisten kommenteista tykkäillyt ja siten ilmaissut et haluais treffata. Kysyin sit O:lta et mikä juttu se oikein on niin ei muka muista sitä. No, mä omin silmin ne näin. Ja sit se tuntui siitä suuttuvan et onko sillä jotain salattavaa? Uskon kyllä kun se sano et ei oo kenenkään niistä kanssa vestitellyt mut silti se tuntuu pahalle kun siihen lisää sen et se heti eron jälkeen oli iskemässä uutta. Et jos mä en oo silloinkaan riittänyt niin miten voisin sit nytkään riittää? Jotenkin tekis mieli taas vaan oksentaa. Mut en anna periksi ja eipä mulla mitään siellä olekaan kun kaks päivää on taas menny syömättä.

Tuli vaan niin sellanen olo et mä oon ihan arvoton. Seuraavalla kerralla jätän kyllä noteeraamatta kaikki tollaset koska otan kaiken nyt niin raskaasti.

----------------------------------------------------------------

Nyt kun oon vähän rauhottunu niin ei toi nyt oikeesti niin iso asia oo. Tai olis se sillon ollut mut menneet on menneitä ja nyt on tilanne toinen. Katse vaan kohti tulevaa niin kyllä tämä tästä. Kunhan O:n kanssa oon saanu joskus edes puhuttua kaiken halki niin sit ei tarvii enää miettiä mennyttä aikaa ja voi keskittyä tulevaan.

Viestiteltiin sen kaverin kanssa nyt vielä vähän lisää ja selvis et se itse epäilee omaa miestään pettämisestä (siks oli tähän syksyiseen törmännyt) ja kaikesta et miten oon nyt ihan fine ton treffihomman kanssa. Vastasin hänelle et siitä on jo aikaa kuitenkin tosi paljon et en voi liikaa antaa arvoa vanhoille jutuille ja että O sanoi ettei se oo niiden kanssa viestitellyt eikä mulla oo syytä sitä epäillä. Enhän mä sitä sanonu et hetken taas ylireagoin ja vaivuin synkkyyteen mut hei, se on ihan normaalia. Olishan se tosi outoa et tollanen ei herättäis mitään tunteita.

Mä päätin että tästä päivästä lähtien lopetan murehtimisen et en riittäis O:lle siinä mielessä et se hakis muuta seuraa. Se on niin monesti nyt siitä sanonu ja en mä oikeesti voi muuta kun luottaa.

Toissapäiväinen terapia

Vihdoin tää sivu toimii taas.

Mutta eilen tosiaan oli taas se terapia. No  se meni miten meni, samaa paskaa mitä aiemminkin. Kysyi se et pääsisikö O joku kerta mukaan vähän juttelemaan et miten hän vois olla apuna ja tukena. Katsottiin myös ne labratulokset ja ne oli ihan ok, mut tän hetkinen tilanne on melko varmasti toinen kun niistä labroista on jo muutama kuukausi aikaa ja tää tilanne ei tästä oo mihinkään korjaantunut, välillä tuntuu et jopa päin vastoin. Nyt sit niitä käyntejä on viikon välein eikä kahden niinkun alun perin oli suunniteltu. Hienoa ottaa tässäkin takapakkia vittu.

Sekavaa selostusta osa 100 !! Tämä voi olla paikka paikoin keljua luettavaa!!

"Rakkaudesta on taisteltava mutta et voi olla ainoa joka taistelee." -Emma Barton

Totta. Ja mä aion taistella ja toivon sitä samaa O:lta. Vähän vaan arveluttaa kun mulla ei oo hajuakaan missä nyt mennään ja mitä me ollaan. Vai ollaanko mitään?

Nimittäin O:n on oltava nyt tosissaan ja täysillä tässä mukana, että me yritetään asiat korjata. Koska jos sillä on aikeissa jossain vaiheessa lähteä niin mä en vaan yksinkertaisesti sitä kestä. Koska itse annan kaikkeni ja yritän parhaani joten toivoisin sitä myös toiselta. Ei tää voi onnistua ellei pistetä itseämme täysin likoon. Mut kyllä mä uskon et O on tosissaan, pikkuhiljaa pikkuhiljaa.

Jotenkin vaan tää epätietoisuus välillä jarruttaa tätä paranemista ja toipumista. Ei vaan uskalla heittäytyä täysillä kun pelottaa et O lähtee ja kaikki hajoaa taas käsiin. Et en haluais käyttää voimia siihen et kasaan itseni ehjäksi turhan takia kun kaikki romahtaa kuitenkin jossain vaiheessa. Jotenkin sitä vaan kaipaa sen varmistuksen tälle meidän suhteelle. Tosi sekavat fiilikset. Usein sitä on tyytyväinen tähänkin tilanteeseen, mut sit kuitenkin joku siellä takaraivossa kolkuttelee et haluais tietää mitä me ollaan ja meidän tulee olla.

En vaan kestä ajatusta et menettäisin sen. Jos poisluetaan tää syömishäiriö, O:n kanssa mä oon ollu onnellinen. Oikeesti, se on saanu mut aidosti tuntemaan myös iloa. Se on saanu mut uskomaan et tästä vielä noustaan takaisin jaloilleen. Se on saanu mut hymyilemään ja nauramaan aidosti läpi kyynelten. Se vaan on mulle just oikea ihminen, mä en halua ketään muuta. Mulla olis ollu monta mahdollisuutta (eron jälkeen/aikana) lähteä toisten matkaan mut se mulla ei missään vaiheessa käyny edes mielessäkään. Ihan vain koska syy miks "halusin" erota oli mussa, ei O:ssa. Halusin heittomerkeissä siks koska todellakaan se ei ollu mitä mä halusin. Se oli mitä sairaus sai mut uskomaan et haluan ja mikä olis parasta kaikille. Siinä vaiheessa kun kerroin O:lle sh:sta, tajusin miten vitun ison virheen olin tehny ja oikeesti se iski tajuntaan mitä olin menettämässä.

Ja se tunne oli ihan kamala. Ihan sanoinkuvailemattoman hirveä! Pakokauhua, epätoivoa, järkyttävää tuskaa ja kipua, myös fyysistä. Ahdistusta, loputonta itkua, itsensä satuttamista. Annoin vallan syömishäiriölle pilata kaiken. Se mörkö mun päässä kuiskaili et ansaitsin sen kaiken. Jokaisen kylmän katseen mitä O muhun loi, jokaisen sanan mitä se sanoi. Ja ne kaikki hajotti mut niin moneen osaan etten edes kykene muistelemaan. Sillon toimin kun joku robotti. Päässä pyöri vain ajatus miten mä en oo mitään, ei O mua rakasta, sillä on jo uusi. Et se oli vaan onnellinen ilman mua. Ja niinhän se sanoikin sillon. Ja se sattui niin paljon.

Mua edelleen sattuu. Sattuu niin vitusti se miten onnistuin kusemaan kaiken sillon. Ei mee päivääkään etten itseäni siitä soimaisi ja katuisi sitä. Haluaako O enää palata siihen mitä meillä oli? Mut oon kaikesta huolimatta yrittäny ajatella et kaikella on tarkoituksensa. Ehkä tän kaiken tarkoitus oli puhdistaa pöytä kaiken osalta ja aloittaa alusta?

Sattuu myös muistaa miten kylmä O oli mua kohtaan. Vaikka se näki miten hajalla olin. Mut oikeesti sillä oli oikeuskin olla. Olin sen ansainnut. Mut jotenkin sitä muistaa niin selkeästi sen tunteen miten itse itkin toisella sohvalla, se istui toisella eikä edes katsonu mua päin. Kylmästi vain sano et haluaa muitakin kokeilla ja olla erossa. Jotenkin se agressiivisuus ja välinpitämättömyys minkä siitä aisti tuntui tosi tosi pahalle.

Tai se miten se niin nopeesti se oli valmis eteneemään. Miten se heti eron jälkeen piiritti uutta. Sattuu niin et sillä oli tunteita toista kohtaan. Mut toisaalta, on sillä varmaan jotain ollu jo sillon kun oltiin vielä yhdessä. Se aina ravasi siellä kioskilla ja useasti kun ajoi auton parkkiin, katsoi et kuka siellä on töissä. Se sattuu niin paljon edelleen. Mut en enää oo jaksanu kauheesti ajatella asiaa koska se ei siitä miksikään muutu ja mun on vaan päästävä sen yli. Ja jollain tapaa oon päässytkin. Silti haluan pysyä mahdollisimman kaukana siitä huorasta. Ja toivon et O:kaan ei ylimääräisiä sen kanssa oo tekemisissä. En mäkään hengaile minkään mun entisten heilojen kanssa ja vielä kehu niitä tosi mukaviksi. Vittu että oksettaa se ämmä. Hyi, onneks se ei oo mikään kaunis 😷😂

------------------------------------------------

Mut oikeesti, mä oon ikuisesti niin kiitollinen O:n avusta ja tuesta. Ilman sitä en varmasti olis näin pitkälle selvinnyt. Nyt kun miettii aikaa vaikka tammikuussa, mä olin koko ajan vaan ahdistunut ja menin sumussa vailla päämäärää. Sillon mietin päivittäin miten mun olis parempi isän luona. Miten sit mua ei enää sattuis, pääsisin kaikesta paskasta parempaan. Miten ei sydän olis miljoonassa sirpaleessa, miten mulla ei olis sitä fyysistä tuskaa, ei mitään. Jälkikäteen en ymmärrä miten oon siitä selvinnyt. Sillon varmaan ainut mikä auttoi ja sai joten kuten jaksamaan (no luonnollisesti lapset) oli se miten muut jaksoi valaa sitä uskoa siihen et O tulee vielä järkiinsä ja antaa mahdollisuuden. Miten se ei voi olla niin kusipää mitäantoi sillon olettaa. Eikä se ollut ❤

Ajatus siitä et menettäisin O:n ja joutuisin samaan jamaan saa ahdistumaan. Jos enää ikinä tuun olemaan siinä tilanteessa mitä sillon ja ennen kaikkea siinä kunnossa, ei musta oo kyllä lapsista huolehtimaan. Mua ihan pelottaa ajatella miten siinä olis voinu käydä. Sillo onneks huomasin ketkä on niitä oikeita ystäviä ja kävi musta ja lapsista aina välillä huolehtimassa. Kiitollinen saa siitäkin olla ❤

Haluaisin vaan joku päivä istua O:n kanssa alas ajan kanssa ja keskustella aivan kaiken läpi. Niin et ihan oikeesti voitaisiin aloittaa täysin alusta kaikki, puhtaalta pöydältä niin ettei tarvii enää menneitä muistella. Koska nyt mä oon siihen valmis. Ja oon ymmärtänyt myös et oikeesti ettei menneisyys ei määritä sitä miten meidän käy saati meidän tulevaisuutta. Koska mä en oo enää se sama sekava ihminen mitä sillon ja toivon et O:kin sen alkaa pikkuhiljaa huomaamaan.

Tää nyt oli taas tälläistä sekavaa mut oli vaan pakko purkaa taas tuntoja kun huomenna on se terapiakin taas.

Ps. Selvis sekin tossa pari päivää (?) takaperin et O ihan tarkoituksella ignoraa niitä mun instakuvia :/ No, ei voi minkään eikä sen pitäis (huom.pitäis) olla iso juttu mut mulle se on. Mikä/kuka syynä, sitä en tiedä. Varmaan vaan se et sillä ei kaiketi oo tapana likettää kaikkia kuvia (kuten mä 😂) mut ne on nää sairaat aivot mitkä kuvittelee kaikkea järjetöntä.

Monday

Uusi viikko. Uusi mahdollisuus.

Eilen tuli taas ihan totaalinen romahdus. Olo oli niin epätoivoinen, onneks O oli taas niin urheasti tukena ja osasi lohduttaa. Sainkin sit taas kauheen päänsäryn ja palelun illaksi kaveriksi. En tiedä mikä siinä onkin et romahdusta seuraa aivan järkyttävä pääkipu ja palelu. Kai se kroppakin jotenkin reagoi kaikkeen.

Kyllä vieläkin vähän mielialassa huomaa sen ja on vähän apea fiilis ja mietin kaikkea typerää mutta eiköhän tää tästä! Käytiin jo lasten kanssa pitkällä lenkillä ja aurinko niin kivasti taas paistoi et se vähän piristi.

Ylihuomenna onkin taas terapiakäynti. Paljon taas siellä puhuttavana.

Kauppareissu

Niinkin arkinen asia oli taas ihan kauheen raskas. Pyörin ja hyörin, laskin kaloreita, laitoin korista takaisin hyllyyn. Ihan kauheen uuvuttavaa. Lopoutulos; 6 pulloa vissyä, 3 tölkkiä papuja, ananaksia, kurkkua ja tomaattia. Toki ostin lapsille kunnon ruokaa ja herkkuja vähän mut nuo nyt niitä mitä itse voin syödä.

En aina välillä vaan jaksais. Niin kauheen iso suoritus henkisesti tuo kaupassakäynti. Muttakun ei vaan voi laskematta kaloreita ostaa. Nyt sit on jotenkin vähän inhottava fiilis. Ehkä tää tästä vielä iltaa kohden paranee.

Paskaa. Paskaa. Paskaa.

Päivän positiiviset

✔ uusi järjestys kotona
✔ sain syötyä kurkkua ja tomaattia sekä dippiä niille oksentamatta
✔ lasten kanssa reilun tunnin kävelylenkki
✔ ulkona oli ihana ilma taas 🌞
✔ O ja lapaet luonnollisesti ❤❤❤

Turvaruoat, nälkä ja viikonloppu

Mulla on niinsanottuja turvaruokia muutama mitä syön ilman minkäänlaista ahdistusta. Niitä on kurkku, paprika, tomaatti, VALION kevyt kermaviili (dippaan noita kasviksia ja siks nimenomaan valio kun siinä on vähiten kaloreita), sokerittomat mehukeitot ja ykkösviili. Eipä tuo lista iso oo mut nyt kun oon pari päivää taas eläny noilla niin en oo kertaakaan oksentanu. Ja keskiviikkona jopa söin suklaata ja poppareitakin!

Ja nälästä. Oon huomannu et ekan kerran mulla alkaa nälkä kurnia vatsassa vasta joskus neljän-viiden aikaan iltapäivällä. Ennen mulla oli jo ennen puolta päivää kauhee nälkä mut ei enää. Ja sekin iskee vasta kun istun alas. Jos oon koko päivän liikkeessä ja on paljon tekemistä, huomaan nälän vasta illalla. Toisaalta ihan kiva mut toisaalta se ehkä vähän kannustais syömään jos tuntis sen vähän paremmin..

Mutta taas viikonloppu! Eipä sitä mitään erikoisempaa tule varmasti tehtyä taaskaan. Paitsi yhdet synttärit lauantaina. Vähän hirvittää mennä kun 3n haluu sitä ruuan tyrkytystä mutta en mä voi ikuisuuksia noita vältellä. Enkä haluakkaan.

Ensi viikon viikonloppuna O meinaa juhlia syntymäpäiviään. Ei se mitään sanonu et se mutkin sinne haluaisi että varmaan mä sit oon lasten kanssa kotona. Ainut et vanhempi varmaan menee sillon yökylään mut enköhän mä jotain keksi pienemmänkin kanssa. Tuntuuhan se pahalle kun niinkin tärkee tapahtuma ja jos se mua ei sinne halua mut en oo vaipunu synkkyyteen, elättelen toiveita et se mutkin sinne vielä haluais.

Päivän positiiviset

✔ O ja lapset.
✔ se miten vietettiin O:n ja nuorimmaisen kanssa kolmistaan aikaa kun esikoinen oli kerhossa. Käytiin vähän kaupassa jne jne.
✔ päästiin lasten kanssa lenkille
✔ söin kurkkuja ja dippiä sekä viilin oksentamatta
✔ meillä oli taas ennen nukkumaankäyntiä lasten kanssa hirmu kiva leffahetki
✔ käytiin ystävän kanssa kahvilla ja vaihdettiin heidän ulkomaan matkan kuulumiset
✔ kohta alkaa TIS 😂

Onhan näitä taas. Pieniä juttuja mut silti toisaalta osa niin isoja.

Niin paljon sanottavaa, niin vähän sanoja

Mulla olis mielessä yhdet miljoonaviissataa asiaa mistä haluaisin O:lle puhua mut en vaan saa suuta auki. Ei ne oo kaikki mitään "vakavaa", ihan niitä näitä mut mukaan mahtuu myös mun pelkoja ja ahdistavia asiota. Toisaalta taas tuntuu ettei sit kuitenkaan olis mitään isoa. Tai tosi hankala taas selittää, ehkä ennemmin niin et tuntuu toisaalta ettei olis mitään mitä O ei tiedä tai mistä ei oltais jo puhuttu. Mut mulla näköjään tuntuu vaativan sen parikin keskustelukertaa et oon asian kanssa niinsanotusti sinut.

Haluaisin puhua tästä syömishäiriöstä vaikka se on jotenkin tosi vaikeeta. Mua oikeestaan vähän hävettää puhua siitä. Vaikka ei pitäis olla syytä mut silti nolottaa.

Haluaisin puhua miten mua pelottaa tää sairaus ja kaikki. Et oikeesti välillä oon suorastaan kauhuissani.

Haluaisin kertoa miten paljon mä oikeesti tarviin tukea ja turvaa. Välillä sitä edelleen sortuu esittämään rohkeampaa ja reippaampaa mitä oikeesti on. Sortuu edelleen välillä hymyilemään vaan vaikka sisin huutaa tuskasta. Sitä oikeestaan haluaa itseään sillä huijata. Huijata et kaikki on fine. Tää on yks mistä mun pitäis luopua koska sillä mä en kaiva kellekkään muulle kuoppaa kun itselleni.

Ennen kaikkea haluaisin (taas) pyytää kaikkea anteeksi ja kertoa kuinka pahoillani oon. Kertoa miten mun ei ollu tarkoitus satuttaa, tein sen täydestä rakkaudesta koska kuvittelin et sen on parempi ilman mua ja mun sairautta. Miten raskasta tää on, rakastan sitä niin paljon etten halunnu satuttaa. Vaikka satutin ja pahasti satutinkin. Miten vitun helvetin paljon oikeesti kadun sitä. Vieläkään ei oo päivääkään etten itseäni tästä soimais. Ja oon sen ansainnutkin.

Ehkä me vielä jutellaan asioista. Tai me jutellaan jos se vaan on musta kiinni.

Huono olla

Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Oksettava olo taas kun piti aiemmin syömättä jumpata taas, en vaan kestänyt sitä itseinhoa. Jalkoihin koskee ja oksettaa mutta ei voi minkään.

Henkinen pahoinvointi taas johtuu siitä kun pelottaa taas jostain syystä et O ei halua mun kanssa tulevaisuutta viettää. Ja joo, mennään päivä kerrallaan mut mun on vaan pakko paranemisen takia katsoa ja ajatella myös tulevaisuutta. Ei mulla kai pitäis olla syytä pelätä mutta jotenkin vaan takaraivossa edelleen jyskyttää se pelko et se löytää jonkun uuden johon se ihastuu. Tyhmiä ajatuksia varmaan ja ehkä ne ajan kanssa hälvenee.. Meillä kuitenkin on ollu niin mukavaa viimeaikoina niin en taas ymmärrä miks tuntuu tällaiselle. Mut tää ei millään tavalla tarkoita et en luottais siihen, tiedostan itsekin et nää ajatukset johtuu tästä paskasta itsetunnosta ja itseinhosta.

Jotenkin vaan oon taas niin herkillä. Toivon mukaan huominen on taas parempi.

Tuohon fyysiseen huonoon vointiin vois taas lisätä tän järkyttävän palelun ja sydäntuntemukset. Oon ollu vielä ihan sairaan väsynytkin et kohta varmaan tulee uni silmään. Vittu että voi ihminen olla kaikin puolin uupunut ja huonossa kunnossa. Niin henkisesti kun fyysisestikin.

Päivän positiiviset

🏁 koko päivä oksentamatta kertaakaan!!

🍽 söin ruokaa (ne aiemmassa mainitsemani jugurtin ja härkispihvit+papuja) ja kaloreita tuli koko päivältä  697 mikä on mulleiso saavutus vaikkakin matkaa siihen 1400kcl on. Hiljaa hyvä tulee! Jäi kuitenkin mun henk.koht. 1000 kalorin alle (joo tiedän et toikin on liian vähän mutta kuten sanoin, en vaadi itseltäni nyt liikoja) eli ei tarvii niin paljoa ahdistua.

👵 käytiin mummilla kylässä missä näin veljiäni myös pitkästä aikaa. Meillä oli tosi mukavaa siellä!

💏👭 O ja lapset tottakai (itsestäänselvyys) ja etenkin se miten ihana oli taas O:n vierestä herätä ❤

👗 löysin mekon mikä oli mulla päällä kun pääsin ripille ja se meni kun menikin päälle! Se ei oikeesti oo vuosiin mulle mahtunut ja nyt se meni!

Tänään oli kyllä kaikin puolin ihan mukava päivä pitkästä aikaa! Missään kohtaa ei oikeestaan oo ollu mitenkään paha olla.

Ateriarytmi

Päätin tänään että yritän pystynkö syömään viisi kertaa päivässä jotain pientä edes. Ensin totuttelen siihen rytmiin, sit vasta alan kiinnittämään huomiota mitä syön ja miten paljon.

Aamupalaksi tänään söin 150g soijajugurttia ja 0.5l kahvia nyt kohta yritän syödä ruuaksi härkispihvejä ja papuja. Loppupäivälle olen suunnitellut välipalaksi nutrilett pirtelön tai soijajugurtin, toiselle ruualle pinaattikeittoa (ellei olla sillon just kylässä muualla) ja iltapalaksi joko porkkanaa/hedelmiä tai sit nutriletin tai soijajugun. Eli helposti syötäviä ja suht vähäkalorisia ruokia.

Jostain se on konkreettisesti aloitettava eikä vaan haaveiltava paremmasta huomisesta. Mulla on vaan odotukset taas ehkä liian korkealla mutta yritän olla vaipumatta epätoivoon jos tää ei nyt onnistu toivotulla tavalla.

Päivvän positiiviset

💏👭 O ja lapset

🌞 auringonpaiste

🛏 Meillä oli lasten kanssa taas ennen nukkumaankäyntiä ihan superkiva hassutteluhetki ❤

📺 Sain katsottua lempisarjaani omaan ohjelma-aikaan eikä siis tarvii mitään uusintoja kytätä

📱 pitkästä aikaa viestiteltiin (vähän) ystävän kanssa joka juuri kotiutui ulkomailta

Rakastan.

Mulla on jotenkin tosi tunteellinen olo ja pakko purkaa ne nyt tänne etten laita O:lle mitään lässynlää romaania.

Mut mä vaan rakastan sitä niin paljon. Oikeesti päivä päivältä vaan enemmän ja enemmän. Samaan aikaan pelkään tosi paljon. Pelkään et se ei tunne mua kohtaan samoin ja että menetän sen. Yritän vaan luottaa siihen ettei näin käy mut välillä se vaan pelottaa niin paljon. Koska mä rakastan sitä niin vitun paljon ettei sanat riitä kertomaan.

Joka ikinen päivä mä soimaan itseäni siitä vitun valinnasta minkä ennen joulua tein. Oikeesti, se on asia mitä kadun niin helvetisti. Mut oon kiitollinen, todella kiitollinen et siitä huolimatta me ollaan nyt vielä tässä.

Mä niin odotan kesää ja sitä et päästään yhdessä tekemään kaikkea. Ja ennen kesääkin, me tarvittaisi sitä kahdenkeskistäkin aikaa. Mut jotenkin arastelen kauheasti sopia mitään lastenhoitojuttuja O:n selän takana ettei se koe mitenkään painostavana sitä. Mut kyllä mä mietin et laittaisin sen äidille viestiä nyt tässä joku päivä että voisko se hoitaa tyttöjä vaikka parikin tuntia et me vaikka käytäis syömässä tai jotain.

Haluan niin viettää O:n kanssa aikaa mut haluan myös et se saa puuhailla niitä omiakin juttuja koska ne on sille niin tärkeitä. Ja mikä on O:lle tärkeää, on myös mulle. Siinäkin oon muuttunut, ennen asiat oli toisin. Haluan tietää myös sen mielipiteitä asioista ja ennen kaikkea kunnioittaa niitä enkä vain omia pidä tärkeinä. Myös sen ajatukset on ihan yhtä tärkeitä kun munkin.

Haluan et me ollaan me, mutta ollaan myös yksilöitä.

"Sua vain, yli kaiken mä rakastan
Sinä taivaani päällä maan
Minä maiset murheeni unohdan
sinisilmiis kun katsoa saan
Minä maiset murheeni unohdan
sinisilmiis kun katsoa saan 

Yli riemuni oot mitä toivoisin
sä kun istut mun rinnallain
Olet kaikkeni, aarteeni, kallehin
Olet onneni unelmain 

Oi, sallithan, että mä suutelen
sinisilmiäs, armahain
Ja jos kauas sun luotasi joutunen
kuvas seuraa mun matkallain
Ja jos kauas sun luotasi joutunen
kuvas seuraa mun matkaain 

Yli riemuni oot mitä toivoisin
sä kun istut mun rinnallain
Olet kaikkeni, aarteeni, kallehin
Olet onneni, unelmain"

Mun suurin rakkaus, elämäni mies ja valo jonka avulla jaksan eteen päin. Mun suunnaton tuki ja turva, ilo ja onni tän kaiken keskellä. My one and only ❤

Ahdistava yö ja unet

Viimeyö oli ihan kamala taas. Ensinnäkin, esikoinen järjesti taas sellasen konsertin kesken unien että hermo meinas totaalisesti mennä. Se kun vihdoin rauhoittui ja jatkoi unia, jäin mä sit valvomaan kun ei uni enää tullut silmään. Pari tuntia siinä kukuin ja vihdoin kun nukahdin, mäin ahdistavia unia ja heräilin koko ajan.

Ekassa unessa olin taas sen hyväksikäyttäjän asunnossa, samalla sohvalla kun sillon vuosia sit. Siinä unessa en kyennyt liikkumaan, jouduin vain makaamaan paikallani enkä päässyt pakoon. Se mies istui samassa nojatuolissa kun aina ja tuijotti vain. Heräsin onneksi siinä vaiheessa kun se rupes siitä nousemaan.

Toisessa unessa oli talvi ja oltiin O:n kanssa jossain ihmeen rivitaloalueella. Siinä unessa se sanoi et toi naapuri oli O:lle sanonut et kannattaa kokeilla muitakin naisia. Ja kysyin että meinasiko se niin tehdä johon se vastasi että joo, säkin oot noin lihava etten enää halua sua ja tönäisi mut sinne lumihankeen. Heräsin.

Kun sain taas unenpäästä kiinni, yht äkkiä oltiinkin jossain varaston tapaisessa ja O jatkoi keskustelua tyhjä ja välinpitämätön ilme kasvoilla että hän ei voi mua rakastaa tälläisenä, lihavana ja sairaana että mun pitäis lähteä pois. Siinä vaiheessa heräsin ja ahdisti ihan helvetisti. Kyyneleet vaan vieri pitkin poskia ja tuntui et joku istuis rintakehän päällä. Yritin siinä nukkuvaa O:ta halata että se olo menis pois mut eihän se luonnollisesti mitenkään reagoinut kun se nukkui niin sikeästi.

Enää en sit uskaltanutkaan käydä nukkumaan kunnolla, torkuin loppuaamun sellaista koiranunta. Hyi vittu että tulee kelju olo edelleen kun edes ajattelen tuota yötä.

Päivän positiiviset

💏👭Taas luonnollisesti ekana O ja lapset ❤

💑👶 Kaveripariskunta kävi lapsensa kanssa leikkimässä

🌞 Aurinko taas pilkisteli pilvien takaa

Nää mun positiivisten listat on (vielä toistaiseksi) aika lyhyitä mut toivottavasti tilanne vielä muuttuu jonain päivänä!

Kyllä ne muutkin

Kysyin tuolta meidän vrt ryhmästä että miten paljon muut puhuu puolisoilleen syömishäiriöstä ja miten se on kaikkeen suhtautunut ja sain heti vastaukseksi vertaisiani salailijoita. Vaikka kyllähän sitä vois melkein sanoa et se salailu jossain määrin ainakin kuuluu sairauteen mutta silti jotenkin karua, luulin tyyliin olevani ainoa.

"No siis... Hänhän ei varsinaisesti asiasta tiedä😬 tuntuu kyllä välillä pahalta elää ns kaksoiselämää ja salata itselle tärkeältä ihmiseltä näin paljon. Oon kyllä sen verran kertonut et mulla on joskus tällaista ongelmaa ollut mutta antanut hänen olettaa et se on vanha asia joka ei vaikuta mun elämään mitenkään. Onneksi kuitenkin oma sairaus on niin hyvällä mallilla et käytännössä vois jo sanoa että se onkin jo historiaa."

"Mulla kans vähän sama, suhteen alussa sanoin että mulla on ollut syömishäiriö, mutta nyt jo aika lailla historiaa... Ja siksi välillä vaikea myöntää, että edelleen ongelmaa on. Mutta kannattaa olla avoin, yleensä vastaanotto on parempi, kuin uskoisi ja kumppani haluaa ymmärtää :) <3"

"Avomieheni tietää syömisongelmistani, pakko tietääkin kun käyn ravitsemusterapiassa. Monta kuukautta salasin, että syömisongelmat olivat taas pinnalla. Oli helpottavaa kertoa tilanteesta. Ei kylläkään paljon puhuta asiasta."

Jotenkin surullista miten vaikeeta näistä asioista on sille rakkaimmalle puhua, mut samaan aikaan ymmärtää että minkä takia. Mä itse haluaisin puhua vielä enemmän mut se on niin hankalaa aloittaa se keskustelu. Haluisin olla täysin avoin kaikesta. Ja kyllä mä olenkin, en oo salaillut jos oon oksentanu ja oon vähän vitsiksi naamioinut ne heitot et oon ollu syömättä taas.

Mut O on kyllä ollu tosi upea nyt kun se tietää. Tosi hyvin se osaa tulkita millon olen halausta vailla. Saan olla onnekas et se on mun rinnalla edelleen ❤

Relapse again

Eli taas repsahdus.

O kun lähti töihin en vaan enää kyennyt vastustamaan sitä oksennuksen tarvetta joten taas epäonnistuin. En vaan ymmärrä miten voin olla näin heikko. Niin vitun heikko taas.

Mun on nyt oikeesti vaan pakko yrittää ryhdistäytyä pikkuhiljaa eikä näin et ahdan itseeni kokonaisen kanapitan ja sen jälkeen vain odotan et pääsen sen oksentamaan. Ei näin. Mun on varmaan tehtävä joku turvaruokalista niistä mitä  pystyn syömään ilman ahdistusta.

Se vaan pelottaa niin paljon et lihon eikä O enää sit halua mua. Kun kaikki on niin paljon mua laihempia.

Päivän positiiviset

❤ O ja lapset
🍟🍬 söin 2 nugettia, vähän ranskalaisia ja irttareita ilman oksentamista
👴👵 käytiin O:n vanhemmilla kylässä

Vaikka aamupäivä oli ihan paska niin loppupäivästä oli ihan kivaakin!

Huono kroppapäivä

Mulla on taas tänään jotenkin tosi huono itsetunto ja kaikki kehon osat oksettaa. Ja sit tulee taas typerästi verrattua itseään muihin kuten yhteen tyttöön jonka kuvista O oli tykännyt instassa (ja en sitä stalkkaa, se vaan näkyy siinä missä muidenkin tykkäykset). En ole siitä mustis, koska mun mielestä O on siitä joskus jotain puhunu et se on sen vanha luokkalainen. Sitä vaan katsoi sen kuvia et olispa itsekin yhtä hoikka. Luojan kiitos sillä ei ollu kun kaks kuvaa, mut silti. Myönnän kyllä miettineeni et kyllä se O:ta varmaan viehättää, sellanen laiha blondi kun itse oon tälläinen tummatukkainen läski. Hyi vittu, ei meitä voi edes samassa lauseessa verrata.

Selailin taas thinspiration kuvia vaikka tässä mielentilassa ei todellakaan pitäis. Tässä sen näkee miten mulla ei tän sairauden kanssa ei oo taas yhtään selkärankaa ja se jos mikä vituttaa ja masentaa.

Paska päivä taas, toivottavasti tää tästä vielä paranee.

Epäonnistumisien päivä

Joo, kyllä mä annoin itselleni luvan herkutella aurajuustosalaatilla ja -leivällä ja parilla karkilla mut oksensin ne hetki sit pihalle. Mut oikeesti, en olis oksentanu ellei mulla olis tullu ihan sairaan huono olo. En tiedä oliko siinä aurassa sit jotain koska ensin lensi paska melkein kaaressa ja vatsaa koski. O lähti ostamaan vaippoja ja sen jälkeen tuli niin huono olo et oli pakko oksentaa.

Vaikka kyllä mä tunsin miten olo helpotti melkein heti mut oli vaan pakko jatkaa kunnes vatsa oli tyhjä ja painoin vähemmän kun ennen syömistä.. Siks koen taas epäonnistuneeni koska mikään pakko mun ei olis ollu oksentaa.

Oli tässä päivässä paljon hyvääkin, O taas sanoi olleensa musta ylpeä kun söin,  se tykkäs mun instakuvista (haha oon vähän aasi taas 😂)  ja se oli taas kaikin puolin ihana itsensä ❤ Mun rakkaus ❤

Päätin muuten alottaa kirjoittamaan joka päivästä niitä hyviä asioita. Tän vinkin sain meidän wa vertaistukiryhmästä missä moni oli kokenut sen hyväksi tavaksi päästä yli repsahduksista ja takapakeista.

Nyt yritän päästä nukkumaan. Pienempi lapsista vielä valvoo mut jos se tohon kainaloon nukahtaisi.

Mielitekoja mielitekojen perään

Huomaa et menkat on tuloillaan, naistenkalenteri näytää kolmea päivää ja vatsakin turvottaa taas.

MUTTA, tällä kertaa päätin antaa mieliteoille vallan! Vittu jos mä kuukaudesta reilu 3 viikkoa meinaan oksentaa pelkästä ruuan ajattelusta kun se ahdistaa niin miks en vois nyt yrittää olla armollisempi itselleni edes yhtenä päivänä? Vaikka ahdistus siitä seuraa mut O tulee tähän joten en voi oksentaa ettei se pety. Ja ainahan sitä voi vaikka lenkille lähteä jos ei muuten kestä sitä ahdiatavaa oloa.

Mä aion nyt yrittää! Mä oon nainen ja joudun kärsimään öljynvaihtoviikot joten koitan nyt itseäni psyykata et oon herkkuni ansainnut!

Suhteeni ruokaan aiemmin

Mulla on aina ollu vähän enemmän ja vähemmän epäterve suhde ruokaan. Sillon ala-asteella pieniä bulimistisia oireita (tahallinen oksentelu), teininä niin "ahmintaa", ruuasta kieltäytymistä ja oksentelua ja nyt aikuisena ollaan menty enemmän ja vähemmän samalla kombolla.

Sillon ala-asteella ajattelin sen olevan ihan harmitonta. Sillon äitikin luuli et kyse olis jostain allergiasta tms. mutta ei se ollu. Itse mä sen oksennuksen sain tulemaan, ei mikään allergia tai vatsatauti. Se oli omalla tavallaan varmaan oireilua isän kuolemasta.

Teininä (ja ala-asteikäisenä) se oli oireilua kaikesta mitä kotona oli. Äidin ja veljien päihdeongelmat, rikkonaiset kotiolot ja paska koulumenestys. Välillä kun tulin koulusta kotiin, saattoi kotona pöydällä odottaa 50e seteli ja äitiä ei näy missään. Toisinaan se sepusti kaverista mikä tarvitsee apua syystä X, useimmiten ei mitään eikä se vastannu puhelimeen. Kyllähän mä tiesin missä se oikeesti oli, dokaamassa. Siihen vielä se et ihminen, jolta hain turvaa ja tukea, johon luotin, käytti hyväksi.

Nyt aikuisena, sillon kun mä oon luullu olevani terve, oon nyt myöhemmin tajunnu et ei mulla sillonkaan ollu terve suhtautuminen ruokaan. Sillon söin, söin ja söin. Ja kyllä, se ja paino ahdiati myös sillonkin mut ei sitä vaan kyennyt lopettamaan. Saatoin illassa tyyliin vetää pizzan, jäätelöä,  karkkia, limpparia ja joskus jopa raakaa makaronia koska oli vaan pakko syödä. Ei kuulosta kauheen terveelle? Ajattelin, et oonhan mä terve kun en enää oksentele tai pakkoliiku. Mut silti takaraivossa kolkutteli ahodstus miten paljon tulikin syötyä ja miten paljon mahdankaan painaa.

Ja nyt sit tää kerta. Se raja on jotenkin vähän häilyvä missä vaiheessa tää karkas käsistä. Sitä jotenkaan ei alkuu  itsekään myöntänyt itselleen et tässä ollaan taas. Mut niin siinä vaan kävi.

Eli jos haluais laskea ensimmäisistä isommista oireista niin sairashistoriaa olis jo 10 vuotta takana. Hyi miten pitkä aika. Mut en mä jotenkaan osaa ajatella sitä niin. Jotenkin sitä mieltää ehkä ennemmin et siitä vuodesta 2013 enemmän ja vähemmän sairastaneen. Koska sillon oli aika samanlaista kun nyt. Tosin musta tuntuu et tää kierros on ollu mun sh historian pahin. Mut tällä kertaa mä voitan tän!

relapse

Voi vittu oon taas epäonnistunut. Söin äsken n. puoli rasiaa Atrian valmista jauheliha-perunasoselaatikkoa ja vanha kaveri ahdistus tuli taas kylään niin voimakkaana et oksentamaan oli pakko mennä. Nyt ahdistaa edelleen kahta kovempaa, tuo että söin sekö se, et olin jo reilu 3 päivää oksentamatta ja nyt taas repsahdin. Voi vittu että ottaa päähän niin kovin.

Miks mun pitää olla tällänen epäonnistuja... En (luultavasti) saanu edes kaikkea ulos vaikka ykäsin taas niin kovin et tuntu että silmät pullistuu päästä ulos.

Vitun hieno viikonloppu taas tulossa.

Se on aina joko tai

Herkkuja tai tavallista ruokaa. Eilen söin pelkkiä irtokarkkeja ja puolikkaan leivän. Morkkishan niistä tuli ja aivan kamala olo. Selvästikään sokeri ei enää sovi mulle, parempi siis olla ilman. Olo oli samanlainen kun lapsena kunnon sokeriöverit. Oli paha olo, sydän jyskytti ja janotti kauheesti. Hyh hyh.

Oon nyt tosi paljon pyöritelly mielessä sitä etten enää söisi lihaa. Tai kun tähänkään asti en oikein oo ja jos oon niin kamalalla morkkiksella. Oikeesti onko se niin paha jos kasvisruokavaliolla pystyn syömään paremmin? Enkä mä miksikään totaalikieltäytyjäksi alkais, enemmänkin semivegeksi eli söisin välillä myös kanaa ja kalaa.. Pitäisköhän ihmiset mua ihan hulluna. Ei kai? Eikai mun tarvii selitellä kenellekkään miksi näin.

Tulevaisuuden haaveet

Tänään oon ollu ihmeen positiivisella mielellä. Olen haaveillut tulevaisuudesta mut myös miettinyt menneitä. Mutta päätin suunnata tämän hetkisen katseen tulevaisuuteen. Lopullisesti sen voin tehdä vasta ku  olen O:n kanssa keskustellut.

On mulla haaveita, osa jopa ihan realistisia. Oon näistä aiemminkin jo tainnu kirjoittaa mut menkööt kun on tämän päivän ajatuksissa olku tosi paljon. On materiaan liittyviä, parisuhteeseen ja perheeseen, itseeni ja terveyteen. Ja onhan niitä hyvä ollakin ettei ihan vaivu synkkyyteen. Ja pienissä määrin on hyvä olla jotain pieniä juttuja mitä tavoitella.

Varmaan ensimmäinen mihin tulee tähdätä on terve elämä. Et oppisin taas syömään kunnolla ja oppisin ekaa kertaa elämässäni hyväksymään mun kehon sellasena kun se on. Terapeutti joskus sanoi et se ei oo enää mahdollista mun saada itseäni siihen kuntoon mitä oon ollu joskus teininä. Jo pelkästään se et mulla on kaksi raskautta ja synnytystä takana on muokannut vartaloa.

Toinen on uudelleen kouluttautuminen. Haluan kouluttautua alalle missä on töitä ja mulla riittää rahkeet tehdä alan töitä. Haluan jonain päivänä työllistyä ja päästä sellaseen paikkaan töihin missä tykkään olla. 

Haluan joskus vielä asua maaseudulla. Olen maalta kotoisin pieneltä paikkakunnalta ja se olis unelma päästä takaisin. Ei toisin samalle paikkakunnalle mutta maaseudulle kuitenkin. Se kainki oma rauha ja hiljaisuus ❤ Siellä mieli lepää. 

Kyllä mä sen sormuksen haluaisin taas jonain päivänä sormeeni. Varainkin kun tällä kertaa se ei lentele sormesta pois vaan sen jos siihen onnistun vielä joskus saamaan, en sitä pois ota ❤ (paitsi saunassa 😂) 

Haluaisin joskus vielä toimia vertaistukihenkilönä muille jotka käy läpi tätä samaa ja auttaa. Mut sen aika ei oo vielä. Tällä hetkellä ei voimavarat riitä kuin antamaan vertaistukea niille jotka myös yrittää täältä suosta ylös. Mut joskus, haluaisin olla se esimerkki miten syömishäiriöstä voi parantua. Vaikka musta tuntuu usein sille, etten selviä niin nää hyvät päivät luo sitä uskoa että asia on päin vastoin.

Yks haave on kaverit ja ystävät. Tänään pyysin facebookissa anteeksi kaikilta joita oon tässä vuosien saatossa jollain tapaa satuttanut ja loukannut. Se oli iso asia mulle ja yks merkki siitä etten oo se sama paska enää. Haluaisin lähelleni ihmisiä joiden kanssa viettää aikaa, olla vaan ja vaihtaa kuulumisia. Se on vaan niin hankalaa näin aikuisiällä tutustua mut enklhän mä keinot keksi.

Matkustelu. Haluaisin käydä jossain lämpimässä maassa vähän biitsillä. Sit haluaisin käydä jenkeissä, Saksassa ja Englannissa. Pariisi olis myös unelma käydä ❤

Koira ❤ se on sellanen mistä oon pitkään pitkään pitkään haaveillu mut elämäntilanne ei oo ollu oikea. Nyt olisin keväällä halunnu hankkia, mutts esikoinen on alkanut pelkäämään koiria joten se saa nyt toistaiseksi odottaa. 

Ja viimeisenä mutta ei vähäisimpänä,  ne tissit. Ne vielä jonain päivänä hankin 😂

Nää on sellasia mitkä haluaisin toteuttaa O:n kanssa, en kenenkään muun ❤

Eilinen

No ei me O:n kanssa eilen mitään sit eilen puhuttu... Ei kai sillä niin kiire oo mut tuli vaan sellanen olo et ei sitä kiinnostanu kun ei se asiasta mitään maininnut. Haluun kuitenkin vasta sit puhua ja kertoa kun se on valmis kuuntelemaan kunnolla koska se ei tuu olee mikään viiden minuutin keskustelu.

Eilen O osti senttipizaa ja sipsejä ja mäkin söin. Mutta hyi helvetin vittu miten kamala olo siitä tuli, niin fyysisesti kun henkisestikin. Mut selvisin oksentamatta ja O sanoi taas olleensa ylpeä musta. Se kannustaa jatkamaan samaa rataa (saldo muuten 3 peräkkäistä päivää oksentamatta) ja saa yrittämään.

Mulla tuli myös illasta taas semmonen kummallinen heikotuskohtaus. Se on ihan kamala, oksettaa, koko kropasta häviää voimat ja käsistä tunto, huimaa sikana ja tulee olo et kuolee. Onneks noi on tullu aina sillein et oon päässy istumaan/makaamaan koska muuten ei kestä pystyssä. Hyi helvetti et ne on pelottavia.

Vietiin esikoinen äsken taas kerhoon ja tehtiin samalla pieni kävelylenkki. Kylläpä piristi mieltä tuo auringonpaiste. Pitää lähteä hakemaan se niin et kerkee lenkkeillä vähän. Vaikka pelottaa et se karkaa taas käsistä mut ehkä kun mä tiedostan asian niin uskaltaa. Enkä mä edes kauheen reippaasti menny kun ei vaan oo voimia.

Päätös

Päätin nyt kertoa O:lle rehellisesti kaiken täatä sairaudesta ja mitä oon mielessä pyöritelly. Tunnen olevani siihen valmis, myös kertomaan ne kaikki idioottimaisetkin ajatukset. Laitoinkin sille viestiä et nyt musta tuntuu et oon siihen valmis mut et se ei saa pitää mua tyhmänä sit.

Vähän pelottaa mitä tuleman pitää mut en mä voi muutakaan. Ei se voi edes yrittää ymmärtää jos en sille kerro. En voi olettaa et se osais lukee mun ajatukset tai googlaisi mitä syömishäiriö voi olla, mun pitää sille avata tätä. Koska ei me kaikki olla samanlaisia.

Pelottaa vaan et se suutuu tai jotain. Tai et saan taas vaan ulos suusta kaikkea epämääräistä. Mut onneks se voi kysyä jos jää jotain epäselväksi.

Ps. Eilen oli day 2 ilman oksentamista! Pienin askelin eteenpäin!

"Vegaaniparantuminen" syömishäiriöstä

Uusi tapa sairastaa vai askel kohti paranemista? Siinäpä vasta kysymys. Tää asia alko mietityttää mua sen verran et vähän perehdyin asiaan. Olisko tää mulle sellanen "helppo tie" toipumisessa? Tosi vähän mitään tietoa oikein mistään löytyi, varsinkaan suomeksi ja just nyt ei aivot taivu engalnninkieliseen tekstiin.

Tuolta vertaistukiryhmästä luin sekä puolesta että vastaan olevia kommentteja. Yks siellä kertoi lopettaneensa oksentelun kun alko kasvissyöjäksi mutta oli siirtäny sen sairaalloisen kontrolloinnin sit siihen.
Toinen taas sanoi että "Kasvissyönti ei oo sairaus,mutta itse nään sen niin että se on vaan tapa toteuttaa syömishäiriötä ja sairautta uudella tavalla"
Yks mainitsi et on sekä eettisistä syistä että syömishäiriön takia kasvissyöjä. Pari siellä "puolusti" oikeesti ihan järkevällä tekstillä.

Mun mielestä kuitenkin nykyään saa melkein kaikesta sen vegaaniversion et en nää sitä ihan niin pahana asiana. Tottakai se sit edellyttää sitä et niitä lihankorvikkeita myös käyttää eikä puputa vaan porkkanaa ja kaalia.

Google tosin antoi aika ankeita tuloksia eilaisista tutkimuksista miten anoreksia ja kasvisruokavalio kulkee käsi kädessä tai miten kasvissyöjä on alttiimpi syömishäiriölle. Jokainen voi itse vaikka googlata niitä artikkeleita. Jotenkin tuli sellanen olo et se olis huono juttu vaikka musta tuntuu et sen avulla voisin syödä vähemmällä ahdistuksella. Tosin, onko tässä nyt taas joku et itse en vielä tajua homman jujua ennenkun on liian myöhäistä. Tiedä sitä sitten. Nytkin tosin ennemmin syön kasviksia, papuja, hedelmiä ja juureksia kun jotain missä on lihaa tai edes pastaa eli "siirtymä" ei olis niin suuri. Pasta on melkein ehdoton no no vaikka se nyt ei tähän kasvissyöntiin liity.

Okei, alkaa kuulostaa sille et ei se mun kohdalla toimis kun nyt jo taipumusta moiseen ja silti syön ihan sairaan vähän.... Mut jos sillä antaa luvan itselleen syödä enemmän? Ja eihän se voi olla huono juttu, vai voiko?

Onnistuminen

Eilisen päivän saldo: 0 oksennuskertaa, pieni kuppi hunajaporkkanoita ja 200g pussi herne-maissi-paprikaa.

Onhan tuo syömisten määrä tosi onneton mut jostain se on aloitettava. Ja jotenkin kasviksista ei tuu niin pahaa ahdistusta kun ne on sen verran vähäkalorisia.

Kuulemma tässä vaiheessa saattaa herkästi alkaa kasvissyöjäksi mut tässä tilanteessa se olis vaan tapa sairastaa "sallitusti". Mulla ihan oikeesti on käyny mielessä et jättäisin lihan pois mut kun syy ei oo mikään eettinen vaan se et saa välteltyä kaloreita ilman et kukaan siihen puuttuu mitenkään niin ei oo kovin fiksua. Tai siinä olis kyse vaan et sairaus muuttaa muotoaan. Toisaalta taas, parempi se kai on kun syömättömyys? Vähän kaksipiippuinen juttu kyllä.

Tänään ajattelin jos saisin syötyä vaikka tollasta maissikeittoa missä on tölkillisessä jotain 300 ja vähän päälle kaloria.

Ryhdistäytyminen osa sata

Kyllä se tais olla väsymys mikä veti mielen taas matalaksi nimittäin nukuin pienet päiväunet lasten kanssa ja mieli oli heti virkeämpi.

Päätin, et tää nyt oli pieni takapakki mistä on suunta vain ylöspäin. Muistan lukeneeni jostain et alkuun se on aina ykai askel eteen, kaksi taakse päin tässä toipumisessa. Takapakkeja varmasti vielä tulee mut niitä en halua murehtia etukäteen.

Jos näihin paskoihin päiviin jää aina vaan kiinni niin eihän täältä pääse ikinä ylös. Vaikka helppoa tää ei oo, eikä tuu olemaan tai pidäkkään olla mut haluan uskoa et on se sen arvoista kuitenkin. Näitä tulee ja menee mut elämä jatkuu vaikka välillä haluis muuta.

Päätin myös että tästä lähtien puhun O:lle aina heti jos joku painaa mieltä. Kaikki asiat vaan saa mun päässä ihan kauheet mittasuhteet ja sit oon ihan kusessa niiden kanssa. Vaikka oon tosi huono pukemaan asioita sanoiksi puhuessa mut ainahan O voi ja saa multa kysyä tarkennusta. Säästyy varmasti niin monelta harmitukselta niin.

Eli synkkä mieli vaihtui taas positiiviseksi ja hyvä niin!

Ps. AINIIN!! Tänään sain sen kauan kaivatun tykkäyksen facen profiilikuvaan!!! ❤❤❤ joku vois pitää mua ihan hulluna mut ne on nää pienet asiat mitkä on mulle isoja 

Pelko

Kyllä, mua pelottaa. Pelottaa ihan helvetisti. Mikä? No se et en jaksa enää. Se, että jään yksin. Se, etten parane. Ja se, että vaikka paranisin, tää tulis vielä joskus takas. Se, että mä kuolen tai tästä aiheutuu jotain peruuttamatonta terveydelle.

Pelko lihomisesta pitää tässä paskassa niin tiukasti kiinni. Se, et mä syön yhden leivän pelottaa ja ahdistaa kauheesti. Vaikka oikeesti, ei kukaan lihoa yhdestä leivästä. En edes mä. Mut silti se pelottaa niin paljon.

Mua pelottaa tulevaisuus. Kaikki mikä siihen liittyy. Pelottaa niin paljon mitä se tuo tullessaan.

Onneks mulla on O ❤

Syömishäiriöiden maailma ei ole kadehdittava

Tää oli ihan hyvä teksti. En vaan saanu linkiksi tätä niin piti kopsata syömishäiriökeskuksen blogista (http://syomishairiokeskus.blogspot.fi) 

perjantai 2. syyskuuta 2016

Syömishäiriöiden maailma ei ole kadehdittava

Syömishäiriöt ovat vakavia psyykkisiä sairauksia, jotka heikentävät sairastuneen elämänlaatua ja voivat johtaa kuolemaan. Alkuun syömishäiriö voi tuoda ihmiselle helpotusta pahaan oloon, mutta vääjäämättä syömishäiriö kuitenkin johtaa kärsimykseen. Syömishäiriön vakavuutta ei silti aina ymmärretä.

Toisinaan kuulee siitä, kuinka joku on kateellinen laihuushäiriötä sairastavan laihtumisesta ja kyvystä kieltäytyä herkuista. Ahmimishäiriötä sairastavia saatetaan puolestaan kadehtia herkuttelusta ”ilman” painon nousua (näin ei siis lähellekään aina todellisuudessa käy) ja jopa kyvystä oksentaa halutessaan. ”Kun enhän mä edes osaisi oksentaa, vaikka olo olisi tukala”. Oksentaminen saatetaankin nähdä vain pienenä toimena herkuttelun jälkeen, vaikka todellisuudessa kyse on elimistöä vakavasti rasittavasta ja suurta häpeää ja ahdistusta aiheuttavasta teosta.

Tietämättömyys johtaakin toisinaan syömishäiriöiden ihannointiin. Ihminen saattaa kadehtia syömishäiriötä sairastavaa, koska uskoo sairastuneella olevan jotenkin paremmat laihduttamisen ja itsekontrollin keinot ja taidot. Todellisuudessa kyse ei ole taidoista, hyvistä keinoista tai vahvasta luonteenlujuudesta. Sairastava ei ole ottanut elämäänsä hallintaan – sairaus on ottanut elämästä hallinnan. Ja se tekee syömishäiriöstä todella surullisen sairauden.

Mitä se sitten on, kun sairaus hallitsee elämää? Kuvittele, että syömishäiriö on vaikuttamassa kaikkiin, tai ainakin suureen osaan, päätöksistäsi mitä teet. Ystävä pyytää sinut illan viettoon, mutta kieltäydyt, koska siellä voisit joutua syömään tai selittelemään syömättömyyttäsi, etkä ehtisi toteuttaa kaikkia iltajumpparutiinejasi. Tai pelkäisit mennä sinne, koska pelkäät, että ahmimisen ja oksentamisen kierre käynnistyisi tarjolla olevien herkkujen vuoksi ja joku saattaisi huomata sairautesi. Kuvittele pelkääväsi niin paljon kiinni jäämistä, että valehtelet kaikille rakkaillesi. Sosiaalisista tilanteista tulee sairaudelle uhka, joten alat karsia niihin osallistumistasi.

Kuvittele, että nälkiintyneet aivosi eivät pystyisi tekemään mitään valintoja, ei edes yksinkertaisia, kuten sanotko toiselle hei vai moi. Kuvittele, että olet kaupassa ja jumitat siellä monta tuntia punniten omenoita. Onnistuttuasi löytämään sen kaikista kevyimmän omenan, mieleesi heräisi epäilys, että valitsitko sittenkään oikein ja onko sinulla lupa syödä sitä. Kuvittele ostavasi läheiselle joululahjaa, mutta valitseminen on vaikeaa, koska pelkäät, että läheinen ei pidä siitä ja pitää sinua huonona. Kuvittele, että valitsitpa tilanteessa kuin tilanteessa niin tai näin, koet aina, että valitsit väärin.

Vaihtoehtoisesti voit kuvitella, että olet ruokakaupassa ja heität ostoskoriisi kaikki mahdolliset käteesi osuvat herkut jo toista tai kolmatta kertaa päivässä. Mietit, että mitäköhän tuo myyjäkin sinusta ajattelee. Et kuitenkaan kykene hillitsemään impulssiasi. Menet kotiin kiireellä ja olet siellä yksin ahmien ja oksentaen. Et edes ehdi maistaa miltä ostamasi herkut maistuvat. Kun ruljanssi on ohi, vaivut häpeään ja ahdistukseen, mutta tiedät, että teet saman pian uudestaan – ehkä jopa samana päivänä.

Olipa kyse sitten laihuushäiriöstä tai ahmimishäiriöstä, niin myös fyysiset seuraukset ovat vakavia ja kurjia, hieman erilaisia toki sairauden muodosta riippuen. Kuvittele, kuinka luusi ja hampaasi haurastuvat, ihosi väri muuttuu kalvakaksi ja harmahtavaksi, vatsasi ei toimi ja ummetus tuntuu sietämättömältä. Kuvittele, että sinua kalvaa jatkuva närästys. Sinua myös paleltaa koko ajan, eikä mikään villapaita sitä kylmyyttä poista, koska kylmyys tulee sisältä päin. Kehosi yrittää suojata sinua kasvattamalla hennon karvoituksen jopa kasvoihisi. Hiuksesi kuitenkin harvenevat.

Kuvittele miten kaiken riutumisen ja kärsimyksen jälkeen peiliin katsoessasi et näkisikään toivomaasi sinua. Jossain näet aina korjattavaa. Et myöskään välttämättä näe itseäsi oikein tai jos näetkin, niin olet löytänyt jostain netin syövereistä toisen ihmisen, joka on vielä laihempi kuin sinä. Syömishäiriö syyttää ja moittii sinua siitä. Sille mikään ei riitä. Vaihtoehtoisesti saatat kulkea laihuuttasi esitellen, mutta vain hyvin pieni ja sairas joukko ihmisiä pitää sitä hienona ja kauniina saavutuksena. Ja vaikka tuo joukko sinua ihailisikin, olet silti kovin yksin ja tyytymätön.

Syömishäiriö vaikuttaa myös tunteisiisi. Kuvittele, että tunteesi ovat hälvenneet, minkä seurauksena mikään ei oikein tunnu miltään. Saatat pitää sitä olotilaa autuaana, mutta joudut kuitenkin paikkaamaan sen tyhjiön oireilla. Toisaalta jotkin tunteet voivat tuntua niin ylivoimaisilta, että mikään ei tunnu auttavan. Yrität helpottaa oloasi uusilla oireilla. Todellisuudessa ylivoimaisilta tuntuvien asioiden määrä vain kasvaa ja joudut kiristämään tahtiasi koko ajan, jotta selviytyisit.

Kuvittele, että olet loputtaman väsynyt sairauteen ja oireisiisi. Väsymyksestä huolimatta, et anna itsellesi lupaa levätä. Kehoosi koskee joka paikkaan liiallisen rasituksen vuoksi. Kuvittele siis jatkuvat kivut, joille et kuitenkaan voi tehdä mitään, koska sinun on vain pakko jatkaa syömishäiriön tietä.

Kuvittele, että uskot olevasi niin huono ja paha, että sinun kuuluukin voida pahoin. Kaikesta surullisinta syömishäiriöissä onkin se, että ajattelet ansainneesi kaiken kohtaamasi kärsimyksen. Mikäli huomaat ajattelevasi, että ansaitset kirjoituksessa kuvatun surun ja kärsimyksen, ota pian yhteyttä terveydenhuollon ammattilaiseen. Kukaan ei ansaitse tällaista missään tilanteessa!

Toivoisin, että luettuasi tämän kirjoituksen sisäistäisit muutaman asian. Syömishäiriöissä ei ole mitään kadehdittavaa. Se ei ratkaise ongelmia eikä tuo sitä, mitä se ehkä lupailee sinulle. Ja jos olet jo sairastunut syömishäiriöön, muista että, syömishäiriöstä voi ja saa toipua.  Muista, että olet hyvä, ihana ja rakastettava syömishäiriöstä huolimatta, et sen vuoksi!

Apua on myös saatavilla – Älä jää yksin! Älä anna läheisenkään jäädä yksin, jos havaitset hänessä syömishäiriön merkkejä! Alkuun hoitopaikan löytämisessä pääset parhaiten ottamalla yhteyttä vaikka sinulle tuttuun terveydenhoitajaan tai lääkäriin. Voit myös soittaa Syömishäiriökeskuksen palvelevaan puhelimeen (040 411 5481) ja me mietimme kanssasi mistä voisit saada apua. Tutustu myös Syömishäiriökeskuksen palveluihin!

Syömishäiriöliiton sivuilta löydät lisätietoa sairaanhoitopiirien hoitopoluista ja kaupunkien hoitoyksiköistä sekä yksityisistä palveluista.


Terveisin,

Venla Eronen

Törmäsin yhteen ketjuun missä teinit sitä ihmetteli ja kadehti miten anorektikot voi olla syömättä ja silti liikkua ihan hulluna joten koin nyt tärkeäksi tän jakaa tänne. Luin myös ilmiöstä pro ana ja olin aika järkyttyny. Toisaalta sitä itse alkoi ehkä vähän kadehtimaan et miten toiset pystyy pitää tollasta anoreksiaa vaan elämäntapana. En kyllä jaksa uskoa et kovinkaan moni sellaseen pystyy ilman et sairastuu oikeesti tai sit noi vaan käyttää tota pro anailua tekosyynä kun ei kehtaa myöntää sairastavansa oikeesti. Tiedä sitä sitten mikä on asian oikea laita. 

-23kg

Tähän astinen saldo. Missään se ei silti tunnu näkyvän. Pitkä matka on vielä siihen et olisin tyytyväinen itseeni. Hyi.

En tajua mistä tää suunnaton synkkyys nyt iski. Sitä vaan tuntuu olevan jossain umpikujassa. Ja jotenkin niin yksin. Jotenkin hankalaa ajatella tulevaisuutta, tuntuu et ei mulla oo sellasta. Kaikki on niin epävarmaa. Blaah, tää on ihan kauheeta taas. On niin voimaton olo, haluais vaan et joku pitäis sylissä ja sanois et kaikki kääntyy parhain päin. Yritän ajatella sitä kun O sanoi et yhdessä me selvitään tästä. Mun on vaan uskallettava luottaa siihen. Mut se vaan pelottaa niin paljon. Mut onko mulla vaihtoehtoja?

Onkohan ne nyt nuo lääkkeet mitkä vetää mielen näin matalaksi.. Pari päivää meni ihan ookoosti mut nyt on taas kauhee epätoivo. Just tätä mä pelkäsin et O ei kestä/jaksa. Et tulee näitä takapakkeja.. Pitää varmaan pyytää siltä anteeks eilistä.. Vaikka ei mun pitäis joutua pahoittelemaan tunteita ja niiden näyttämistä mut en tiedä oliko se niin reilua hänen joutua katsomaan sitä nyyhkimistä..

Paska fiilis

Mulla oli eilisen illan ihan paska fiilis ja näköjään se jatkuu näin heti aamusta.

Sanoin eilen O:lle miltä musta tuntuu just kun tuntuu et tää kaikki on joku salaisuus mut eipä se oloa oikein helpottanu yhtään, tunsin itseni lähinnä vaan idiootiksi. Tuntuu edelleen et se ei oo nyt tosissaan tässä ja et mä en nyt vaan oikein kuulu sen elämään täysin. Vittu että se vie motivaation ja syö viimeisetkin itsetunnon rippeet. Oonko mä vaan niin paska et mua pitää hävetä? Onko sillä joku keneltä se haluaa mut salata? Tuota viimestä se ei edes kieltäny kun mainitsin samassa yhteydessä kun siitä et se muiden kuvista tykkää mut ei mun. Selitteli vaan miks puhelin piippailee (kun siitäkin mainitsin) eikä mitään sit sanonu.

Ahdistaa vielä sekin kun eilen vähän söin päivällä. Tuntuu et oon paisunu monta kiloa. Hyi vittu, ei se oo ihmekään jos O mut haluu pitää jonain salaisuutena. Vittukun tuntuu etten riitä kellekkään vaikka miten yrittäisin. Haluis taas vaan luovuttaa kum tuntuu ettei vaan enää jaksa. En mä haluais olla kenenkään salaisuus, mä haluan et mun kanssa voi olla avoimesti et mäkin voin tuntea oloni kauniiks ja rakastetuksi. Kertoa ihmisille, näyttää. Mut ei niin ei. Tänään tulee taas syömätön päivä. Saapahan pahan olon purettua siihen.

On tää nyt kuitenkin edes jotain et O mun kanssa haluaa olla ja viettää aikaa. Pelottaa vaan niin vitusti yllämainittujen takia, puuttuu se niinsanottu varmuus kaikesta. Sen kun saisi niin voisin täysillä keskittyä paranemiseen. Mun mikä (realistinen) se vois olla? Sitä en vielä varmaan tiedä itsekään...

Huomasin et mulla olis ollu tänään 10.00 terapia mut eipä sinnekään tarvii mennä kun en saa lapsille hoitajaa. Wohoo, pitää siirtää se vaikka ens viikolle.

Pohdintoja

Mietin, et on mulla elämässä kyllä vähän myös hyvääkin ja ennen kaikkea ihania ihmisiä. Tälläsessä tilanteessa sitä herkästi vaan sokeutuu niille ja jää kiinni kaikkeen huonoon.

Ensimmäisenä tulee mieleen lapset ja O. Tai et se antaa meille mahdollisuuden. Oikeesti, mulla on kaksi ihanaa tervettä lasta ja heillä ihana isä ja mies (en tiedä voiko sitä vielä puolisoksi kutsua? Haluisin et kyllä et voi) joka rakastaa kaikesta huolimatta. Nää on ne mitkä kantaa läpi tän paskan. ❤❤

On mulla ystäviäkin. Ihan kourallinen vain, pari hassua mut niinhän ne sanoo et laatu korvaa määrän. Nää oli mulle aivan suunnaton tuki ja tsemppi sillon kun O:n kanssa asiat oli aivan solmussa. Ne jaksoi tsempata et kyllä se vielä tulee järkiinsä ja jaksoivat kuunnella keskellä yötä kun itkin sitä et O:lla on toinen ja miten ikävä mulla sitä onkaan. Pitäis heitäkin muistaa kiittää siitä ❤

Mulla on katto pään päällä ja lapsilla ruokaa jääkaapissa. Sekin vois olla huonomminkin. Vaikka tää ei oo se omakotitalo maalla mut ihan kiva kerrostalo kolmio kutenkin hyvällä sijainnilla ja edullisesti.

Mulla on auttava äiti, mahtava tukiperhe ja lapsilla ihanat isovanhemmat. Mun äiti on auttanu aina kun vaan on voinut lasten kanssa ja niiden hoidossa. On se mulle ihan törkeen rakas ja tärkeä vaikka meillä on ollu enemmän niitä huonoja hetkiä kun hyviä. Silloin huonoina hetkinä astui apuun mun tukiperhe (äiti on perhetuttuja tuttu jo vauvasta asti) ja niistä on tullu mulle aivan sanoinkuvailemattoman tärkeitä. Ilman niitä olisin jo teininä ollu totaalisen hukassa. Ja O:n vanhemmat. Tärkeitä ja rakkaita nekin. Mahtavia ihmisiä mistä on ollu suuri apu oikeestaan kaikessa. Ihania ihmisiä ❤

Mulla on ihan kiva "harrastus", lastenvaunut. Nyt on se panostus ja puunaus vähän jääny viimeaikoina mut eipä sen niin väliä kun kaikki toimii ja näin :D

Alkaa muuten olemaan taas se aika kuusta kun oma ulkonäkö ahdistaa kaikista eniten nimittäin vatsaa taas alkaa turvottaa siihen malliin...... Jotenkin sitä vaan on niin hankala muistaa et se johtuu ihan vaan kierrosta eikä siitä et olisin lihonnut. Hmm, paskaa taas etten sanois. Suklaanhimokin on ihan järkky taas! Huhhuh ehkä tästä joten kuten selvitään vielä.

Ne kolme sanaa

Eilen O itse sanoi ensin mulle et se rakastaa mua!! ❤❤ (Olikohan se nyt sillon toissapäivänä kun siitä kirjoitin) Kyllä se mieltä lämmitti ihan superisti! Ja muutenkin kun illalla olin taas ihan paskana ku olin taas niin väsynyt kaikkeen ja O sit sanoi et eiköhän me yhdessä selvitä tästä ja et kyllä se mua rakastaa. Sain taas niin paljon voimaa tuosta et tänään haluan kyllä oikeesti tsempata ja söinkin leivän oksentamatta. Ahdistaahan se ja ajattelen taas lihoavani siitä ihan sairaasti mut koitan kestää.

Sanoin myös sille siitä et musta tuntuu et en sovi sen elämään ja et mua harmittaa kun se ei kenellekkään meistä oo sanonu et tuntuu et sitä hävettää. En oikein siihen mitään selkeetä saanu vastaukseksi muuta kun et kyllä nuo naapurit on varmasti arvannut jo jotain. Joo, mut tässä maailmassa on muitakin ja itse ku  vaan haluais olla avoin kaikille. Kyllä mulla oli sellanen olo et edelleen on joku kenen O ei halua meistä tietävän mut se tunne katos siinä vaiheessa kun  sanoi itse ensin et se rakastaa mua.

Mut tähän päivään tällä kertaa ihan suht positiivisena lähden, väsyttää kamalasti mut eiköhän tästä energiajuoman voimalla selviä jos liian hurjaksi käy.

Lauantai

Käytiin tänään O:n vanhemmilla kylässä ja syömässä. Vähän ahdisti mennä just kun ei olla siellä ruokailun merkeissä käyty sen jälkeen kun oon tästä shsta kertonu.

Ja kyllähän O:n äiti vähän kommentoi, ensin jotain et M:kin syö, minä vahdin vaikka. Tuo oli selkee vitsi, mut kyllä se jotain sen jälkeen kommentoi kun sanoin syöneeni vain vähän salaattia. En oikeestaan edes muista mitä, menin vähän lukkoon. Onneks piti mennä esikoisen käsiä ja naamaa pesemään niin pääsin tilanteesta pois. Mut voi miten ihana O oli siinä tilanteessa ja sanoi et mun syömisiä ei saa kommentoida. Oli se taas niin ihanan huomaavainen ❤

Mut kyllä mä tiedän et O:n äiti ei todellakaan mitään pahaa tarkoittanut. Se varmaan vaan ei tiedä miten pitäis olla, mitä sanoa ja mitä jättää sanomatta. Se on oikeesti tosi ihana ihminen, parempaa anpppia ei olis ikinä voinu toivoakkaan!

Tänään pitäis vielä siivoilla kun se nyt eilen jäi ja vähän tekis mieli herkkuja taas. Varmaan menkat tulossa tai jotain. Kauhee nälkäkin mut silti ei oikein tee mieli mitään syödä.. On vaan edelleen vaivannut se miten musta tuntuu etten kuuluis O:n elämään ihan täysillä, ihanku aillä olis kaka elämää ja mä kuulun vaan toiseen. Tai et se nyt ei olis tosissaan tässä. Varsinkin kun se eilen kaverillensa sanoi et jää tähän yöksi et voi aamusta leikkiä tyttöjen kanssa. Kauhee selittely taas et lasten takia on täällä. Se tuntuu pahalle, tosi pahalle.

Alakulo

Se iski taas. Enkä mä mitään vieläkään oo saanu siivottua. En tiedä miks on taas niin vitun paska fiilis. Lapsetkin vaan kitisee, toinen väsymystä ja toinen ihan muuten vaan.

Mietin äsken sitä miten se horo O:lle laittoi viestiä. Onkohan O sille ikinä musta puhunut? Ei varmasti ainakaan tästä mitä nyt on meneillään meillä. Jostain syystä se vituttaa aivan suunnattomasti. Vitun ämmä.

Kauheasti teki mieli ihan ruokaa aiemmin mut sit iski tää huono mieli ja sekin halu katosi. Ollaan sit taas syömättä, edes laihtuu jos ei muussa onnistu.

On taas vaan sellanen olo et en riitä kellekkään. Oikeesti oon niin yrittäny mut ei se riitä. Tekis mieli vaan luovuttaa. Enkä mä haluis enää olla mikään O:n pikku salaisuus. Oon niin loppu taas mut vittu kun ei saa edes itkettyä et se helpottais edes vähän.

Jospa tästä paskasta sais taas vähän boostia ja vielä tänään sais siivottua. Väsymys vähän helpotti kun ostin energiajuoman.

Voi miten mulla on ikävä niitä vanhoja aikoja O:n kanssa. Kun sekin oli vasta raskastunut muhun. Mulla on se tunne edelleen ❤ Mut ei varmaan hänellä, tai en mä tiedä. Se vaan on niin ihana. Se saa mut hymyilemään vaikka olis miten paha olla. Se osaa halata mielen iloisemmaksi. Sen kainalossa on niin hyvä nukkua ettei painajaiset vaivaa. Oon ikuisesti niin kiitollinen sen tuesta ❤ ilman sitä en varmaan tässä olis tätä kirjoittamassa. Ainakaan omassa kodissa.

"Osaako joku kertoa, häviääkö tämä "ääni" ikinä päästä? Tuleeko vielä joskus päivä, jona ei kertaakaan ajattele kaloreita, painoa tai sitä että on lihava? Tuleeko vielä joskus aika, jolloin vaikeinakaan hetkinä ei ole järjetöntä tarvetta karsia syömistä? Vai jääkö tämä tähän - tilanteeseen jossa pärjätään, mutta silti joka ikinen hetki sairaus karjuu korvaan ja on valmiina ottamaan vallan?"

Tuota oon itsekin useasti miettinyt. Että tuleeko sellanen päivä vielä ja millaista se sit on? Jos ja kun elämässä vielä tulee vastoinkäymisiä lentääkö paska taas tuulettimeen ja se on menoa? Sitä en tiedä. Mut jos niin käy niin sen jos minkä oon oppinu et heti jos/kun alkaa oireilemaan, on pakko kertoa lähimmäisille. Toisaalta, ehkä hekin osaa nyt tarkkailla mua sellaisen tilanteen tullessa ja ennen kaikkea osaa kysyä missä mennään, meinaako sh taas nostaa päätään.

Ei voi muuta sanoa et onneks viimein keräsin rohkeuteni kerroin tästä. Voin edes jostain tekemisestä olla ylpeä.