Kysyin tuolta meidän vrt ryhmästä että miten paljon muut puhuu puolisoilleen syömishäiriöstä ja miten se on kaikkeen suhtautunut ja sain heti vastaukseksi vertaisiani salailijoita. Vaikka kyllähän sitä vois melkein sanoa et se salailu jossain määrin ainakin kuuluu sairauteen mutta silti jotenkin karua, luulin tyyliin olevani ainoa.
"No siis... Hänhän ei varsinaisesti asiasta tiedä😬 tuntuu kyllä välillä pahalta elää ns kaksoiselämää ja salata itselle tärkeältä ihmiseltä näin paljon. Oon kyllä sen verran kertonut et mulla on joskus tällaista ongelmaa ollut mutta antanut hänen olettaa et se on vanha asia joka ei vaikuta mun elämään mitenkään. Onneksi kuitenkin oma sairaus on niin hyvällä mallilla et käytännössä vois jo sanoa että se onkin jo historiaa."
"Mulla kans vähän sama, suhteen alussa sanoin että mulla on ollut syömishäiriö, mutta nyt jo aika lailla historiaa... Ja siksi välillä vaikea myöntää, että edelleen ongelmaa on. Mutta kannattaa olla avoin, yleensä vastaanotto on parempi, kuin uskoisi ja kumppani haluaa ymmärtää :) <3"
"Avomieheni tietää syömisongelmistani, pakko tietääkin kun käyn ravitsemusterapiassa. Monta kuukautta salasin, että syömisongelmat olivat taas pinnalla. Oli helpottavaa kertoa tilanteesta. Ei kylläkään paljon puhuta asiasta."
Jotenkin surullista miten vaikeeta näistä asioista on sille rakkaimmalle puhua, mut samaan aikaan ymmärtää että minkä takia. Mä itse haluaisin puhua vielä enemmän mut se on niin hankalaa aloittaa se keskustelu. Haluisin olla täysin avoin kaikesta. Ja kyllä mä olenkin, en oo salaillut jos oon oksentanu ja oon vähän vitsiksi naamioinut ne heitot et oon ollu syömättä taas.
Mut O on kyllä ollu tosi upea nyt kun se tietää. Tosi hyvin se osaa tulkita millon olen halausta vailla. Saan olla onnekas et se on mun rinnalla edelleen ❤
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti