No näitähän on. Tosi hankala osaa pukea sanoiksi.
Ahdistus. Se on ihan kauheeta kun se tulee. Ja tuntuu et siitä ei oo muuta pakokeinoa kun oksentaminen. Sen jälkeen on sit taas ihan epäonnistuja olo. Ja taas ahdistaa.
Ne kaikki pienet asiat mitkä terveestä voi tuntua ihan mitättömille, on mulle sairastuneelle tosi isoja. Kuten varmasti täälläkin mainitsemat asiat tuntuu terveestä ihan naurettaville (somejutut yms) eikä sitä varmasti osaa ymmärtää miten isoja asioita ne mulle on. Tää o osaltaan tosi hankala juttu kun ei muut oikein voi tietää mikä on mitenkin suuri asia.
Hyväksynnän kaipaus. Sitä haluaa et mut hyväksytään just tälläsenä. Et ihmiset, lähimmäiset, hyväksyy sen et en mä parane sormia napsauttamalla. Ja et oikeesti yritän parhaani. Moni ei varmaan ymmärrä sitä miten iso asia oikeesti mulle on syödä edes sen kerran päivässä. Et hyväksyy sen et muutokset tapahtuu pikkuhiljaa.
Myös kehut on muodostunu entistä tärkeämmäksi. Ihan kaiken suhteen siis mut ennen kaikkea mua ihmisenä koskevat. Se tuntui eilen tosi hyvälle kun O kehui miten hän on oikeesti tosi ylpeä musta et oon voinu olla oksentamatta ja syönyt, edes vähän. Ja just O:n kehut on tärkeimpiä. Koska se on mulle se tärkein ihminen.
Tää on hankala pukea sanoiksi mut se et mua ei hävetä. Tai siis kun tuntuu et O häpeää mua ja sitä et se on mun tukena ja rinnalla tässä. Sitä haluaa et nyt kun kaikki tietää niin kaverit ja O ei häpeä liikkua mun kanssa. Tai siis kun oon niin kauan ollu "lukittautuneena" kotiin niin sitä haluais et vois esimerkiksi käydä kylässä ja näin.
Minäkuva. Se on ihan paska. Suurimman osan ajasta tunnen etten riitä tälläsenä, en oo tarpeeks hyvä. Tunnen et oon epäonnistunut liki kaikessa tässä elämässä. Itsetunto on ihan nollissa ja sitä ei auta yhtään se et O:kin muita kehuu mut ei mua (paitsi tuo edistyminen), eikä mun kanssa halua missään käydä (ehdotin sitä leffaan menoa niin sain vastaehdotuksen et mennään sen luo. Herää kysymys miks ei voida molempia kun lapsillekin on hoitaja?) tai puhu meistä mitään kellekkään (tai näin luulen). Oma peilikuva ja vaatteet ahdistaa kauheasti. Siks yleensä etsin kaapista löysimmän paidan ettei tarvii vatsamakkaroita tuijotella. Hyi vittu.
Mielialan vaihtelut. En onneks hermostu, mut joku muillle pieni juttu saattaa saada mielen synkäksi aika nopeastikin. Kuten esimerkiksi se kun kerran huomasin mehukeiton mitä join olleenkin sokeroitua eikä sokeritonta mikä tarkoittaa et siinä on rutkasti enemmän kaloreita. Se alkoi ahdistaa ihan kauheasti ja sitä näki itsensä ihan valtavana sen jälkeen. Vaikka oikeesti join sitä ehkä max 2 desiä mut silti.
Sitä haluais jotain varmuutta asioihin. Et mä paranen, mut ennen kaikkea sen et O on tosissaan. Haluaisin niin kovin et voitaisiin julkisesti näyttää ihmisille et me taistellaan tää kaikki vielä voitoksi. Jotenkin sitä on niin epävarma itsestään et ajattelee et se kun se ei ilmeisesti haluu ihmisten tietävän meistä tarkoittaa et hän haluaa että muut (naiset?) luulee et hän on vapaata riistaa (mitä ilmeisesti sit onkin 🙁). Ja se aina välillä ruokkii tätä paskaa.
Tässä vaan murto-osa, nyt ei aivot taivu enempää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti