"Olen kärsinyt erittäin vakavasta syömishäiriöstä n. 12-vuotiaasta alkaen. Opettelin heti kärkeen salaamaan oireet ja siitä pitäen olen elää nitkuttanut syömisen ehdoilla, salaten, häveten, mielettömiä ruokamääriä ahmien ja oksentaen päivin ja öin. Perhettä en ole onnistunut perustamaan, pari monivuotista ihmissuhdetta on lopulta kariutunut epävarmuuteeni, sisäiseen tietoon siitä, että syömishäiriöni ei ole hallinnassa eikä minua siksi voi todella rakastaa. On huikean irvokasta, miten vääristyneen pakkokäytöksen pystyy salaamaan vuosien, jopa vuosikymmenten ajan lähimmäisiltään ja koko maailmalta. Ihmiset luulevat, että yksin asuminen on oma valintani, että haluan olla sitoutumaton oman tieni kulkija... En kehtaa kertoa totuutta kenellekään. Hädin tuskin pystyn itse ajattelemaan asiaa. "

Tuollaisen kokemuksen löysin yhdeltä keskustelupalstalta. Kuulostaa aika tutulle. Varsinkin tuo salailu. Mut jumalauta se oli raskasta! Mut samalla sitä ei itselleenkään pystynyt oikein myöntämään et oon sairas. Miten helpottunu oikeesti oon et oon kertonu tästä ja tuo on osaltani mennyttä.

Tää päivä on ollu aika kauhee. Sen jälkeen kun O lähti töihin ja hain esikoisen, oon vaan maannut sängyssä ja torkkunut. Väsyttää aivan sairaasti! Sit vielä ahdistaa jostain syystä niin soppa on valmis. Lapsetkaan ei oo päiväunia nukkunut joten ilta tulee vatmasti olemaan ihan yhtä loistokas. Tästä päivästä kun selviän oon taas vähän enemmän voittaja.