Mulla olis mielessä yhdet miljoonaviissataa asiaa mistä haluaisin O:lle puhua mut en vaan saa suuta auki. Ei ne oo kaikki mitään "vakavaa", ihan niitä näitä mut mukaan mahtuu myös mun pelkoja ja ahdistavia asiota. Toisaalta taas tuntuu ettei sit kuitenkaan olis mitään isoa. Tai tosi hankala taas selittää, ehkä ennemmin niin et tuntuu toisaalta ettei olis mitään mitä O ei tiedä tai mistä ei oltais jo puhuttu. Mut mulla näköjään tuntuu vaativan sen parikin keskustelukertaa et oon asian kanssa niinsanotusti sinut.
Haluaisin puhua tästä syömishäiriöstä vaikka se on jotenkin tosi vaikeeta. Mua oikeestaan vähän hävettää puhua siitä. Vaikka ei pitäis olla syytä mut silti nolottaa.
Haluaisin puhua miten mua pelottaa tää sairaus ja kaikki. Et oikeesti välillä oon suorastaan kauhuissani.
Haluaisin kertoa miten paljon mä oikeesti tarviin tukea ja turvaa. Välillä sitä edelleen sortuu esittämään rohkeampaa ja reippaampaa mitä oikeesti on. Sortuu edelleen välillä hymyilemään vaan vaikka sisin huutaa tuskasta. Sitä oikeestaan haluaa itseään sillä huijata. Huijata et kaikki on fine. Tää on yks mistä mun pitäis luopua koska sillä mä en kaiva kellekkään muulle kuoppaa kun itselleni.
Ennen kaikkea haluaisin (taas) pyytää kaikkea anteeksi ja kertoa kuinka pahoillani oon. Kertoa miten mun ei ollu tarkoitus satuttaa, tein sen täydestä rakkaudesta koska kuvittelin et sen on parempi ilman mua ja mun sairautta. Miten raskasta tää on, rakastan sitä niin paljon etten halunnu satuttaa. Vaikka satutin ja pahasti satutinkin. Miten vitun helvetin paljon oikeesti kadun sitä. Vieläkään ei oo päivääkään etten itseäni tästä soimais. Ja oon sen ansainnutkin.
Ehkä me vielä jutellaan asioista. Tai me jutellaan jos se vaan on musta kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti