Ei sitä kukaan osaa ennustaa. Oon oppinut arvostamaan sitä mitä on just nyt. Koska koskaan ikinä en oo pelännyt niin paljon kun nyt ja viime kuukausina sitä et menetän O:n. Oon kun uudesti rakastunut siihen ja ajatus et joutuisin olemaan ilman sitä repii sydämen miljoonaan osaan. En vaan yksinkertaisesti kestäis sitä. Se on mun elämäni rakkaus, johan tää kaikki mistä ollaan selvitty todistaa sen. Ja sen miten kaikki muutkin sen on huomannut.
Muistan, miten mun entisen tukiperheen vanhemmatkin sanoi miten ne uskoo meihin enemmäm kun uskotaan varmaan itsekään. Ne oli mulle sellanen järjen ääni jota kannatti oikeesti kuunnella. Ne kertoi miten helvetin paljon kipeitä asioita niilläkin on takana ja vielä kaiken sen paskan jälkeen mitä ne on kokenu ne meni naimisiin. Jotenkin nään niissä jotain samaa kun meissäkin. Ja samaa nekin sanoi, se "äiti" sanoikin et tää on melkein kun katsois heitä sillon vuosia takaperin. Ne on sellasia ihmisiä joita arvostan tosi suuresti ja miten tiedän et niihin voin tukeutua millon vaan. Ne on ollu mulle aina sellasia et tiedän et ne ei käännä selkää vaikka mitä tekisin mut silti ne on rehellisiä ja sanoo kyllä suoraan miten asiat on.
Oon tajunnut sen et kannatti antaa O:lle sitä aikaa mitä kaikki sanoi. Vaikka se oli ihan helvetin vaikeeta ja ahdistavaa ja monesti meinasin luovuttaa kaiken suhteen, mut se odottaminen kannatti. Odotus palkittiin ja toivottavasti palkitaan vielä tulevaisuudessakin. Se oli kyllä tosi tuskaisaa odottaa mut selvästi aika ja tuo etäisyys oli se mitä O tarvis selvitelläkseen ajatuksia. Mut selvisin siitä ja tässä sitä nyt ollaan. Babysteps they say.
Oon välillä miettiny et kunhan tästä jaloilleen taas pääsee kunnolla, antaisin O:lle nää (tai osan) luettavaksi. Kun jotenkin oon niin sairaan huono pukemaan asioita sanoiksi suullisesti niin ehkä se ymmärtäis mua paremmin sit. Sit kun ei tarvii enää pelätä et se hylkää mut tai jotain. Vaikka en sitä nyt sinänsä enää murehdo ja pelkää mut sitä vaan haluais jonkinlaisen varmistuksen sille et se oikeesti on tosissaan. Koska mä oon, enemmän kun ikinä ja oon valmis panemaan itseni täysin likoon tän eteen. Kunhan nyt ensin saa tän oman sairauden vähän edes voiton puolelle niin uskon et kaikki asiat helpottuu. Ja niin varmaan O:kin.
En vaan voi kylliksi hokea ja pukea sanoiksi sitä miten paljon sitä rakastan ❤
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti