Jotenkin tuli taas niin epätoivoinen olo. Vaikka toisaalta ei siihen oo mitään syytä, meillä on O:n kanssa ollu tosi rauhallista ja mukavaa yhdessä mut silti. Siitä puuttuu se joku. Se joku on se varmuus ja tieto missä mennään. Nyt kun on jotenkin kaikki toisaalta ihan levällään. Siis varmaan mun mielessä. Tästäkin ollaan terapeutin kanssa puhuttu et meillä on varmaan O:n kanssa vähän eri näkemys siitä et asioista pitäis puhua. Se sanoi et O on varmaan sellanen jolla on ne omat keinot miettiä ja käsitellä asioita kun mulla taas se on just se puhuminen. Et sen takia voi tulla tosi paljon väärinkäsityksiä (lähinnä mun puolelta) just siitä et se saattaa tuntua et O on tosi välinpitämätön vaikka se ei välttämättä oo niin. Ja O ei ehkä ymmärrä/tiedä et mulle just pitää puhua. Tai et jaetaan tosillemme ne kaikki ajatukset mitä kummallakin on tästä. Mun varmaan pitäis O:lle avata sitä et mulle on tosi tärkeetä puhua asioista et en sit omassa mielessä vatvo näitä. Ne kun tunnetusti sit vääristyy omassa päässä ja saa ihan järkyttävät mittasuhteet ja sit taas annan ahdiatukselle vallan. Tää oli varmaan myös yks kompastuskivi mitä meillä oli mm riitojen yhteydessä. Ja mä oon enemmän kun valmis muuttamaan sen.
Jotenkin kaipaan häntä aina kun ollaan erossa. Iskee samalla tavalla ikävä kun sillon teininä. Ja se tunne kun pääsee toisen luokse taas. Mä niin toivon et O tuntis samalla tavalla. Mulla vaan vahvistuu koko ajan se käsitys et se on mulle se oikea. Jos se vaan on enää mahdollista, rakastun päivä päivältä siihen enemmän ja enemmän. Ja haluan et se tuntis samalla tavalla. Että me voitaisiin olla vielä yhdessä onnellisia ja näyttää se kaikille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti