Miltä se tuntuu?

Ahdistavalta. 

Pelottavalta.

Epätoivoiselta. 

Sairaalta.

Mieti että lähes joka ikinen kerta kun katsot peiliin, sua alkaa ahdistaa. Se kuva oksettaa etkä näe mitään positiivista itsessäsi. 

Mieti kun sulle tulee nälkä, miten samaan aikaan se ahdistaa mutta samalla se tuntuu hyvälle. Koska tiedät, että sillon tulee tuloksia. Kun et syö. Kun tunnet nälkää ja näännyt.

Mieti tilanne missä ruoka on sun pahin vihollinen. Lempiruuista tulee inhokkeja, koska tiedät ettet niitä voi syödä samalla tavalla kun ennen. Pelkäät, että syöt liikaa ja lihoat. Kun syöt, sun on vaan pakko oksentaa koska se ahdistaa. Ja sen jälkeen peilistä katsoo entistä lihavampi ihminen. Ja se oksettaa. Syöt yhdenkin pähkinän tai mitä vaan, tunnet syyllisyyttä. Joka.ikinen.suupala tuntuu pahalle, väärälle, ahdistavalle. Tulee tunne, että siitä on päästävä eroon, se on vihollinen. 

Kyttäät kaupassa hulluna kaloreita. Kaikki, missä on yli 300 kaloria per annos/pakkaus, jää kauppaan. Et vaan voi laittaa suuhus mitään sellasta. Päivässä pitää tulla alle 1000 kaloria tai et kestä sitä ahdistusta. Samalla tiedät et ihminen tarttee sen 1400 kaloria pysyäkseen hengissä ja pitääkseen elintoiminnot kunnosssa (tästä mulla muistutuslappu jääkaapin ovessa) jos makais vaan sängyssä. Eli oikeesti sisimmissäs tiedät et sä tartteisit rutkasti enemmän mut ei vaan pysty.

Samaan aikaan kuitenkin tunnet syyllisyyttä siitä miten pilaat oman terveyden. Miten suorastaan leikit hengelläsi. Vaikka eihän tää mitään leikkiä oo, todellakaan. Kaukana siitä! Mietit miten just se oksennuskerta voi olla se viimeinen. 

Vaaka on samaan aikaan sun paras ystävä ja vihollinen. Kun huomaat taas laihtuneesi se saat sut hyvälle tuulelle, sairaus kannustaa jatkamaan vaikka tiedät et ei pitäis. Samaan aikaan sua ahdistaa koska tiedät, ettei tää oo oikee tapa. Se kun ravaat siinä monta kertaa päivässä ja huomaat painon nousseen 100g. Ahdistavaa vaikka tiedät et ei se voi olla läskiä, nesteitä vaan.

Itsetuntoa ei ole ollenkaan ja vertaat itseäsi koko ajan muihin. Miten muut on kauniimpia, laihempia, mukavampia. Ne on parempia oikeestaan kaikessa. Susta ei oo mihinkään, tunnet ettet riitä vaikka mitä tekisit. Tunnet olevas ihan paska kaikessa mitä teet tai jätät tekemättä. Haluaisit olla vaan huomaamaton. 

Kaikki pienetkin asiat on sulle tosi suuria. "Se ei kehunu mua kauniiks eli mä en sitä oo. Se ei sanonu et olipa mulla ikävä sua eli ei sillä ollu, se ei kaipaa sun synkkää seuraa." Yht äkkiä muiden sanomiset ja tekemiset tulee tosi tärkeiks. Kuvittelet mielessäsi että kaikki vaan löytää susta vikoja. 

Miten haluaisit asioiden olevan toisin mut tuntuu että et vaan kykene muutokseen. Välillä haluaisit vaan luovuttaa. Ihan kuin olisit jossain kaivon pohjalla ja vaikka miten yrität kiivetä, et saa otetta vaan putoat aina vaan takas pohjalle ja joudut alottaa kaiken taas alusta. Ja se on ihan helvetin raskasta. Joka päivä joudut taistelemaan että selviät taas yhdestä päivästä.

Susta tuntuu et oot umpikujassa mistä ei oo pääsyä pois. Tai se pelottaa, mitä on sen jälkeen? Mitä jää jos syömishäiriötä ei oo? Tai vaihtoehtoisesti oot risteyksessä missä on niin monta suuntaa mihin lähteä mut et tiedä että mihin ja minne et se olis oikea suunta. Tiedät et se paranemisen reitti, mut samalla pelkäät luopua tästä. Mitä jos mä lihoan vaan? Mitä jos en kestä sitä ahdistusta? Mitä jos mitä jos. 

Haluaisit syödä, mutta se sairauden ääni päässä sanoo et oot liian lihava, et sä kelpaa kellekkään. O:kin häpeää sua. Kaikki häpeää sua. Yrität, oikeesti yrität kaikkes mutta epäonnistut. Ehkä saat syötyä mutta sit ahdistaa kahta kauheammin ja oksennat, Tulee hyvä olo. Hetkeksi. Sit se ahdistus palaa pahempana. Oikeesti haluaisit taas pystyä syömään pizzaa ja hamppareita, normaalia ruokaa mutta pelkkä ajatus niistä ahdistaa. 

Illalla pelottaa laittaa silmät kiinni. Mitä jos en enää aamulla herää? Todella huonojen päivien jälkeen sitä välillä ajattelee et ihan sama, loppuispahan ainakin tää helvetti. Aamulla taas heräät ja mietit et sama paska alkaa taas. Saat juotua kahvin ja se onneks vie nälän mennessään. Tiedät, että joudut taas tekemään lapsille ruokaa vaikka se oksettaa ja ahdistaa. Ehkä joku tulee kylään, joudut hymyilemään ja esittämään et kaikki on fine vaikka oikeesti ahdistaa ja haluais vaan olla yksin. Yksin et voi oksentaa ja itkeä ihan niin paljon kun vaan haluat.

Mieti, miten päivät menee sumussa. Et kykene ajattelemaan tai tekemään mitään järkevää. Mä oon elävä esimerkki siitä miten se sairaan ajattelutapa on jotain ihan käsittämätöntä, miten ei vaan kykene tekemään järkeviä päätöksiä. Sit saat ahdistua vaan enemmän ja enemmän niiden seurauksista. Ja tuntuu et kukaan ei ymmärrä tai usko et se on se sairaus mikä aiheuttaa tän.

Kaipaat tukea ja apua mutta et saa suuta auki. Koska et halua olla heikko. Kaipaat sitä ihmistä joka sut nostaa jaloilleen ja saa uskomaan parempaan huomiseen. Uskomaan et selviät tästä. Koska yksin se on niin raskasta. Rakastaa sua sairaudesta huolimatta. Sitä olkapäätä jota vasten itkeä. Käsivarsia jotka suojelee sua kaikelta. 

Miten tekis mieli vaan huutaa kaikille et ettekö te nää miten vitun pahalle musta tuntuu? Miten en vaan jaksa enää. Haluat vaimentaa syömishäiriön sun päässä mut et löydä keinoja siihen. Se on niin pirullinen et se pitää kynsin ja hampain kiinni. Ja tunnet itses voimattomaks.

Miten haluaisit rakastaa ja olla onnellinen. Tulla rakastetuksi. Mut pelkäät jos annat niille tunteille vallan, tulee taas sh esiin ja pilaa kaiken. Sit sä jäät yksin entistä rikkinäisempänä. Vajoat vaan syvemmälle ja syvemmälle ja se viimeinenkin toivo katoaa.

Puhumattakaan niistä fyysisitä tuntemuksista. Sua paleltaa koko ajan eikä mikään auta siihen. Se on sellasta sisäistä palelua. Joka paikkaan koskee, etenkin päähän. Huimaa melkein koko ajan kun olet pystyssä ja joudut jatkuvasti tutkailemaan omaa oloa ettet vaan pyörry yksin lasten kanssa. Naama on oksentelusta turvonnut, samoin vatsalihakset kipeät samasta syystä. Olo on voimaton ja väsyttää. Sydän tykyttää välillä miten sattuu ja olo on muutenkin toisinaan tosi omituinen. Tuon oudon olon iskiessä sitä alkaa miettimään et onkohan se joku merkki et kuolema tulee. Sit sitä alkaa pelkäämään. Jotenkin kuvittelemaan et se enteilee jotain, että lähtö tulee. Mut edelleen tässä porskutetaan läpi tätä suota.

Mutta on niitä hyviäkin päiviä. Mulla ne on pääasiassa niitä kun O on tässä tukena. Vaikka en mä aina sillekkään halua näyttää miltä oikeesti tuntuu, sitä edelleen pelkää et se hylkää. Ja tältähän mä halusin sitä suojella. Vaikka se on urheasti ollu nyt viime ajat tukena. Näinä päivinä uskallan syödä yleensä salaattia ja O:n avulla saan voimaa taistella sitä ahdistusta vastaan enkä oksenna. Mut se kun on poissa, sairaus ottaa taas vallan. Ne on kun enkeli ja piru olkapäillä. Enkeli kun lähtee, piru pääsee valloilleen eikä mulla oo voimia vastustaa sitä yksin. Tää on ikäänkuin olis kaksi minua. Se sairas minä ja sit se toinen. Kyllä mä kykenen nauramaankin välillä. Ja tuntemaan myös iloa. 

Ja kyllä sitä toisinaan jostain repii niitä voimia jaksaa (mulla se voima on O). Voimia uskoa siihen et mä tuun selviämään tästä. Et se auttaa mua ja mä paranen. Se saa mut uskomaan ettei tää oo ikuista. Että vielä tulee se päivä kun sairauden piru ei enää kummittele olkapäällä. Että löydän voimaa taistella sitä vastaan, myös yksin. 

Mut sen aika ei oo vielä.

.