Ehkä myös jotain hyvää?

Jotain hyvääkin välillä. Tää on toisaalta ollu tosi opettavaa aikaa mulle. Oon oppinu itsestäni tosi paljon ja on ollu jotenkin helpottunut olo kun on nyt ihan oikeesti joutunu itselleen kunnolla myöntää et mulla on syömishäiriö (vaikka oonhan mä sen tienny jo vuosia) ja suurin osa mun ongelmista johtui siitä.

Sitä on oppinu ymmärtämään sitä omaa käytöstä myö sieltä vuosien takaa. Nyt on joutunu kohtaamaan ne ongelmat (ja tulen vielä kohtaamaankin viimeisen kerran terapiassa) ja ratkomaan niitä omassa päässä mikä johtaa siihen et en oo enää se sama paska mitä ennen. Ja nyt kun ihmiset tietää tästä, mun on niin paljon hempompi olla kun ei tarvii salailla ja peitella yhtään mitään. Sekin jo omalta osalta auttaa etten käyttäydy enää niinkun sillon ennen.

Se oli tosi raskasta kun kukaan ei tienny. Kyllä mitä on ihmisten kanssa nyt vähän jutellut niin he on myöntänyt et nyt kun asiaa ajattelee tarkemmin ja tietää, niin olihan niitä joitain merkkejä ilmassa mutta ei kuitenkaan yhtään osannu ajatella et se vois olla jostain näin vakavasta johtuvaa. Jälkiviisaus ei tässäkään auta mut eihän kukaan oo voinu tietää kun en oo kertonu mitään. 

Puhuttiin ystävän kanssa siitä miten mä oon jotenkin tosi haavoittuva nyt tällä hetkellä. Ja huomaahan sen jo kätöksestä mutta kuitenkin. Miten oon oikeesti O:llekkin nyt avannu oikeesti koko elämän. Että miten paljon sitä johonkin luottaa et on kertonu ne kaikki kipeimmätkin asiat mitä en oo ikinä kellekkään voinu samalla tavalla kertoa kun O:lle. Ja mä toivon et tää ei oo ollu turhaa, et se vielä jonain päivänä huomaa et tää oli sen kaiken arvoista. Et mä en oo se sama ihminen. Tai oonhan mä, ilman sitä paskaa. Toivottavasti O:kin pystyy asian vielä näkemään niin et hän on oikeesti ainutlaatuinen, vaikka aikaa se vei et sillekin uskalsin puhua mut. 

Puhuttiin myös terapiassa siitä miten en O:lle sillon sh:sta uskaltanu kertoa kun avasin sen hyväksikäytön kokonaan. En vaan uskaltanu, pelkäsin et ne kaks asiaa yhdessä olis ollu sille liikaa. Toivoin et tää sh ei olis pahentunu ja olisin kertonu sille. Mut toisin kävi. Ja tereapeuttikin ymmärsi sen toisaalta että miksi en sillon kertonu, onhan nää tosi isoja asioita ja sellasia et ne vaatii aikaa. 

Mutta takas noihin "hyviin" asioihin. Se et on joutunu itselleen myöntämään sen ettei pärjää enää yksin ja oikeesti kaikki ei oo hyvin ja ollaan aika pohjalla, on toisaalta ollu aika voimaannuttavaa. Sitä on ymmärtänyt et on ok hakea apua. Ja toivon et jonain päivänä itse voin kertoa tätä tarinaa voittajana. Ja auttaa muita, olla vertaistuksena luomassa uskoa siihen et näistäkin voi selvitä voittajana. Mut senkään aika ei oo vielä. Toivonmukaan kuitenkin joskus.

Tässä samalla musta on tullu just seksuaalisesti paljon vapautuneempi. Sillä saralla oli sen verran niitä tunnelukkoja mitä on nyt ammattilaisen kanssa päässyt aukomaan. Tässä näkee taas miten tärkeä O on mulle. Luulis et kun itsetunto on nollissa niin seksikään ei innosta mut mulla on käynyt päin vastoin. Sekin lisää tätä avoimutta kun oikeesti rakastan O:ta niin paljon. En oo aiemmin tajunnutkaan miten suunnattoman rakas se mulle on. Ja mun kohdalla rakkaus heijastuu tosi vahvasti myös seksielämään. Ja nyt kun voi oikeesti olla estoton, se tietää miten tyytymätön oon omaan vartalooni mut silti se jotenkin sängyssä vahvistaa omalla tavalla mun itsetuntoa. Vielä kun se mulle kertois miten viehättävä oon sen mielestä ja miten se haluaa mua, voisin olla vielä rohkeampi. Paitsi jos se siks ei oo sanonu et se ei oo sitä mieltä.......

Tässä on ollu myös se hyvänä puolena et uskalsin O:n äidillekin avata omaa elämääni vähän enemmän. Et sekin ymmärtää mua nyt vähän eri tavalla. Nyt vois oikeestaan sanoa et kaikki mulle läheisimmät ihmiset tietää mun kiepät kohdat. Et voin vihdoin sen osalta olla vapaa menneisyyden kahleista.