Itseinho

Hyi vittu mikä pulla äsken katsoi mua peilistä takasin. Tuntuu et eilinen ruoka kerääntyi vatsalle samantien. Oikeesti vittu että oksettaa katsoa peiliin. Sieltä tuijottaa takasin epäonnistuja.

Miten onkaan taas huono omatunto siitä kun eilen söin ihan oikeeta ruokaa. Samaan aikaan sitä tietää olevansa oikeesti vahva et siihen kykeni (kiitos kuuluu O:lle ❤) mut silti on ihan jäätävä morkkis. Et miks söin vaikka pärjään hyvin ilmankin. Koska nyt se kostautuu kun katson peiliin. Vittu mitä paskaa.

Ei se oo ihmekään ettei O rakasta tälläistä lihavaa epäonnistujaa. 

Aamupäivä

Ystävä kävi tässä nyt heti aamusta ja se taas laukoi niin vitun viisaita kommentteja. Tai lähinnä se taas uteli miten oon syöny ja kaiken lisäksi se sai mut taas tuntemaan et nuo esikoisen syömisongelmat johtuu musta. Tai kun se ei tänään syöny aamupalaa niin toi ystävä sit vaan sano et pitäiskö sun istua ja vaikka esittää et syöt että näyttäisit hyvää esimerkkiä? Sanoin sille sit vaan ei auta, kaikki keinot kokeiltu. Vittu että ärsyttää tollanen lapsettoman neuvominen. Pitäis vaan sen suunsa kiinni ja antaisi mun hoitaa tää homma kuten parhaaksi näen.

O oli taas yötä. Kyllä sen vieressä vaan on niin ihana nukkua. Se jotenkin varmaan rauhoittaa mieltäkin sen verran kun en sen kanssa nukkuessa nää painajaisia. Kauheasti vaan taas sai tehdä töitä etten sanonut illalla sille et rakastan sitä. Se vaan meinas lipsahtaa suusta väkisin kun toivotin hyvää yötä. Vaikka tottahan se on, ei sillä.

Tänään on ollu jotenkin tosi huono olo. Vatsassa tuntuu tosi kummalliselle eikä oikein mitään jaksais. Ajattelin et pakko varmaan nukkua vähän kunhan lapset käy päiväunille ihan just. Edes aamukahvi ei meinannut mennä alas. Vesi on ainut mitä tekee mieli juoda. Toivottavasti pikku unet auttaa tai en varmaan saa mitään tänään tehtyä. Kuitenkin pitäis siivota kun en sitäkään oo kauheasti jaksanu tehdä. Mielialakin on jotenkin pelottavan tasainen. Ei ahdista mut en nyt oo järin iloinenkaan. Semmoinen neutraali. Jotenkin vähän outo tunne. Mitähän kamalaa tässä vielä tapahtuu...

Siellä Facebookin vertaistukiryhmässä muuten on yks tosi vanha nainen mikä sairastaa anoreksiaa. Jotenkin se pelottaa et mulla on samanlainen tulevaisuus. Vaikka oikeesti yritän niin kovin nousta tästä vielä voittajana, mut silti se pelottaa. Varsinkin kun olis vaan niin paljon helpompaa olla syömättä. Ja pelottaa et tää on liikaa O:lle. Se on ollu niin iso tuki ja apu et en tiedä miten selviäisin ilman sitä.

Huomenna on muuten taas terapia. Tuo edellä mainitsemani ystävä tulee lapsia vahtimaan siks aikaa. Tällä kertaa en siis uskalla laittaa puhelinta äänettömälle :D Vaikka luotan kyllä et ne sen tunnin pärjää ihan hienosti täällä.

Ruoka-ahdistus

Taas se tuli. O oli tässä ja halasi pahimman pois mut silti oli pakko mennä vessaan kun se lähti. Mutta edistystä tämäkin, nimittäin ennen mun on ollu pakko oksentaa vatsa kokonaan tyhjäksi mut nyt riitti ihan vaan se et tunsin oksentavani kunnes totesin et vittu, haluun tällä kertaa olla vahva enkä sortua. Nyt sit istun tässä sohvalla kirjoittamassa et pääsen tästä tunteesta eroon.

Kyllä mä tossa jo mietin et on niin paljon helpompaa olla vaan syömättä. Vaikka sekin ahdistaa mut ei näin paljoa. Jotenki tuntuu et oon jossain umpikujassa, teen niin tai näin niin koskaan se ei oo hyvä tai oikein.

Puuttuvat sanat

Nyt rupesin taas vaan miettimään sitä miten oikeesti O ei oo mua kehunut sit joulun jälkeen. Tai sanoi se eilen et se on ylpeä musta mut muuten ei. Se ei oo sanonu et oon kaunis ja viehättävä. Se ei oo sanonut et se pitää musta, että sillä on ikävä mua. Tai että oon sille tärkeä ja et se haluaa mut. Miten tärkeetä mun olis kuulla noi mut ei, ei se oo sanonu. Sitä nyt sit väistämättä miettii onko se nyt tosissaan tässä. Koska voin sanoa et mä en kestäis sitä et se pelleilee nyt vaan jotain. Haluan et se on täysillä tässä mukana ja oikeesti haluaa mut eikä ketään muuta. Sillä olis ollu mahdollisuus sanoa noi mut ei se oo sanonu.

Ehkä hän ei vaan ymmärrä miten paljon tälläiset pienet asiat merkkaa tässä vaiheessa kun oon niin syvällä täällä paskassa. Ja onhan se nyt ihan ymmärrettävää koska ei hän oo aiemmin ollu tällein syömishäiriöisen elämässä mukana näin lähellä. Mun varmaan pitäis kaivaa yks teksti missä oli hyvin kuvattu miten pienet asiat voi olla meille niin suuria. Ja toisaalta, tää on yks syy miks meidän pitäis puhua. Et hän ymmärtäis vähän paremmin mua. Ja et välillä se on niin pienestä kiinni mut silti ei hänen tarvii varoa sanojaan. Mä vaan en näin voimakkaasti reagois siihen ämmäänkään jos se sanois mulle noi asiat. Mut ehkä se ei sano siks et se ei tarkoita niitä? Et se ei tunnen niin mua kohtaan?

Joo, tää on se hetki kun lopetan tän ajattelun tähän ettei se oo menoa taas kohta. Sitä päivää vaan odottaa niin kovasti et se sanois noi puuttuvat sanat. Ne mitkä sais mut uskomaan vielä enemmän parempaan huomiseen.

Se toinen nainen taas

Puhuttiin eilen O:n kanssa myös siitä ämmästä johon se oli iskenyt silmänsä sillon. Joo, hän vakuutti et he on vain ja ainoastaan kavereita ja uskon kyllä sen ei siinä, mut kyl se silti pahalle tuntuu et se hengailee sen kanssa röökillä ja muutenkin. Varsinkin kun se ei ilmeisesti nyt olekaan sen exänsä kanssa yhdessä (en pitäny sitä minään uhkana sillon kun luulin et ne on yhdessä). Ja se et miten paljon ne on oikein viestitellyt kun O tiesi siitä aika henkilökohtaisia asioita. Ja se kun kysyin et mitä jos se laittais hänelle jotain viestiä niin en siihen oikein saanu vastausta. Eli varmaan se sen kanssa sit taas viestittelis. Miettii et meillä olis osat toisin perin, miltä O:sta tuntuisi. Tiedän etten sais antaa tollasen vaikuttaa mitenkään mut vielä on liian aikaista sellaiselle. Sitä vaan koko ajan vertaa itseään siihen (on muuten just sellasen elämänkoululaisen näköinen akka, enkä oo ainut kenen mielestä) ja miettii et O vieläkin siitä pitää tai toivoo jotain niiden välille et sen takia se piilottelee mua (ei käydä oikein missään yhdessä, no ne tykkäykset taas, se ei varmaan kellekkään oo mistään meihin liittyvästä puhunu jnejne). Ja kun se oikein sano et on muuten tosi mukava likka. Joo, just tollastahan haluan kuulla vittu ihmisestä jota kohtaan O:lla on ollu tunteita samaan aikaan kun itse toivon vaan omaa kuolemaa koska oon niin vitun paska kaikessa. Tää on tosi tosi huono vertaus mut varmaan aika samalle hänestä olis tuntunu jos mä olisin puhunut et joo on muuten tosi mukava tyyppi se jonka vierestä sillon heräsin. Tästä puhuttiin tuolla meidän salaisessa ryhmässä niin en oo ainut josta tuo et on tunteita toista kohtaan tuntuu pahemmalle kun se et kävis vaan polkemassa toista ja that's it.

Oikeesti vittu että oksettaa ajatella sitä ämmää. Uskon kyllä kun O sanoi et ei niiden välillä oo mitään tapahtunu mut silti. Sitä vaan väistämättä miettii kaikkee tälläistä.

Tiedän oikeestaan et tää kaikki johtuu just tuosta et koen et mua piilotellaan mut ennen kaikkea siitä kun O ei oo sanonu pitävänsä musta, ei et sillä olis ikävä mua, ei mitään tollasta. Se ei oo kehunut, ei mitään. Ei oo selkeesti sanonut haluavansa mut eikä ketään muuta. Ihan vain siitä.

Sit se lohkasee ton et se ämmä on tosi mukava.

Muita kehutaan mut ei mua.

Suunta ylöspäin

Juteltiin nyt illasta O:n kanssa ja se sai mut nyt vakuuttumaan siitä et sillä ei nyt oo mitään intressejä muihin naisiin, eikä se vissiin oo mitenkään kiinnostunut muita kokeilemaan. Ja jos oikein ymmärsin niin se antaa meille vielä mahdollisuuden (tuntuu et tällein sairaana mulle pitää kaikki vääntää rautalangasta)! Sitä en tiedä mitä se käytännössä tarkoittaa mut toi tieto riittää mulle ettei toivoa oo menetetty.

Ja voin sanoa, se jos mikä motivoi nyt oikeesti hoitamaan itseni kuntoon ihan perusteellisesti. Koska nyt se sanoi ne sanat mitä oon niin kauan odottanut ja halunnut kuulla. Ehkä mä en enää ainakaan niin pahasti vajoa sinne epätoivon syövereihin.

Mut aikaa tää kaikki vaatii. Ja keskustelua. Mut ennen kaikkea kaiken pitää edetä rauhassa. Meidän, mun paranemisen, kaiken. En halua mitään pilata sillä et taas kiirehtii. Tai että asioita jäis puolitiehen. Kunhan O on valmis, haluaisin sen kanssa keskustella kaikki asiat halki. Siis niin et mitä hän toivoo ja tuntee ja näin.

Mut on se vaan ollu niin suuri tuki ja turva. Oikeesti miten kiitollinen sitä saa olla et kaikesta huolimatta se on mun tukena tässä. Ja se on se tärkein tuki. Ehkä voin tänä iltana käydä pitkästä aikaa nukkumaan yksin ilman kyyneleitä.

Weekend

Ja niin taas selvittiin yhdestä viikonlopusta ehjin nahoin. Ainakin päällisin puolin. Oli tää taas yhtä tunteiden vuoristorataa mut pääsääntöisesti fiilis oli ihan hyvä.

O:n suhteen mulla oli oikeasti tosi ihana viikonloppu. Olo oli jotenkin niin turvallinen. Tuntui et ehkä mulla on vielä vähän toivoa. Ja se antoi olla lähellä, siinä on niin turvallista olla. On se vaan niin oikea ihminen auttamaan mua pelkällä läsnäolollaan. Eilen söin muutaman sipsin ja karkin ja olis tehny mieli oksentaa, mut ne O:n sanat ja turvallinen halaus sai mut olemaan menemättä vessaan. Ja oikeesti, se oli tosi iso asia etten menny koska hän lähti sit kaverilla käymään ja jäin yksin, eli mikään ei mua olis estänyt. Mut pystyin olemaan menemättä.

Eli yhteenvetona; kaikki ahdistavat tunteet liittyi syömiseen ja syömishäiriöön, ei O:hon. Sen kanssa asiat etenee omalla painollaan mut syömisen kanssa joudun taistelemaan kovasti.

Weekend

Ja niin taas selvittiin yhdestä viikonlopusta ehjin nahoin. Ainakin päällisin puolin. Oli tää taas yhtä tunteiden vuoristorataa mut pääsääntöisesti fiilis oli ihan hyvä.

O:n suhteen mulla oli oikeasti tosi ihana viikonloppu. Olo oli jotenkin niin turvallinen. Tuntui et ehkä mulla on vielä vähän toivoa. Ja se antoi olla lähellä, siinä on niin turvallista olla. On se vaan niin oikea ihminen auttamaan mua pelkällä läsnäolollaan. Eilen söin muutaman sipsin ja karkin ja olis tehny mieli oksentaa, mut ne O:n sanat ja turvallinen halaus sai mut olemaan menemättä vessaan. Ja oikeesti, se oli tosi iso asia etten menny koska hän lähti sit kaverilla käymään ja jäin yksin, eli mikään ei mua olis estänyt. Mut pystyin olemaan menemättä.

Eli yhteenvetona; kaikki ahdistavat tunteet liittyi syömiseen ja syömishäiriöön, ei O:hon. Sen kanssa asiat etenee omalla painollaan mut syömisen kanssa joudun taistelemaan kovasti.

Oon niin väsynyt taas tähän paskaan. Voisin vaan hautautua sänkyyn enkä enää koskaan nousta täältä. Se ois vaan niin paljon helpompaa kun päivä päivältä aina vähän kuolla sisältä.

Ulkona paistaa aurinko ja on niin kaunis ilma. Eiks tässä pitäis piristyä ja alkaa odottaa kevättä? Ei onnistu täällä. Sitä vaan alkaa pelkäämään (välillä salaa toivomaan) et en nää seuraavaa kesää. Et esimerkiksi sydän ei vaan enää kestä tätä. Haluaisin niin kovasti olla terve. Tuntuu ettei vaan jaksa nousta täältä suosta ylös. Se on vaan niin vitun raskasta yksin.

Toivottavasti tää päivä tästä vielä paranee, aamun hyväntuulisuus on taas tiessään... Jotenkin sitä vaan taas tuntee olonsa niin mitättömäksi ja riittämättömäksi. Rumaksi ja ällöttäväksi. Pitää varmaa  kohta ryhdistäytyä taas ja vaikka meikata jos se vähän auttais.

Aamu

Tästä on tullut pakollinen rutiini et aamulla täytyy kirjoittaa.

O oli taas yötä tässä ja oikeesti sillä on joku taikahalaus mikä pyyhkii pahan olon tiehensä. No ei tietysti kokonaan mut kuitenkin. Eilinen ilta meni vessassa itkiessä kun oli niin vitun luuseriolo taas kun oksensin sen helvetin pienen määrän salaattia pihalle. Miten epäonnistuin taas ja olis vaan tehny mieli luovuttaa. Mut se O:n läheisyys sai taas jaksamaan. Miten tärkeä se onkaan mulle. Se miten se halasi, miten sain sen kainalossa makailla ja nukkua. Se auttaa ja kannustaa taas nousemaan jaloilleen. Tänään on taas uusi päivä ja uusi mahdollisuus.

Liityin muuten eilen facebookissa syömishäiriövertaistukiryhmään. Siellä oli kyllä aika vähän porukkaa mut ei se kauheen vanha ryhmä edes ole. Ja kivempi se et on tiivis jengi eikä kauheen isoa porukkaa.

Tilasin ruokaa, itselleni salaatin. Yritin syödä -> ahdistaa. En vaan enää jaksais tätä. Tää on niin raskasta yksin. 

Solmu kiristyy

Tuntuu et tää syömishäiriö alkaa taas kiristää otettaan. Jollain sairaalla tavalla tästä nälästä ja heikotuksesta nauttii. Et se on vaan hyvä asia. Mitä pidempään oon syömättä, sitä helpompaa tää on. Ja sen mukana se syöminen tuntuu koko ajan vaan vaikeemmalle ja vaikeemmalle. Enkä mä edes halua syödä. Ei tee mieli. Tää kaikki menee vaan hukkaan muuten. Tänään oon juonut litran kahvia ja 1.5 litraa kivennäisvettä, siinä kaikki. Lupasin kuitenkin lapsille (ja O:lle) tilata pizzaa tänään. Onneks O on sillon vielä töissä niin ei oo pakko omaa salaattiannosta tilata ollenkaan jos ei huvita.

Vanhoja biisejä

Selailin vanhaa muistikorttia ja sieltä löyty ihan sikana kaikkia biisejä jotka sai taas tunteet pintaan ja muistot tulvimaan mieleen. Nää on ihan vaan kourallinen niistä, tää oli itse asiassa yks soittolista niin siks nyt laitoin nää kappaleet.

https://youtu.be/a6xZ19Q2iaY muistan miten tän kertsin joskus alkuaikoina omistin O:lle. Toi biisi sai jo sillon, saa edelleen, kyyneleet silmiin. Muistan sen 16v tytön niin selvästi.

https://youtu.be/ouiKcjeDu40 Tää biisi tuli mulle tosi merkitykselliseksi sen takia koska tää tosi useesti soi radiosta kun O vei mua takaisin laitokseen. Jotenkin hassua muistaa nyt se yks kerta kun tää tuli radiosta. O laittoi käden mun reidelle ja sanoi et omistaa tän biisin mulle. Heti perään sanoi et vitsi vitsi. Mutta niin..

https://youtu.be/pBI3lc18k8Q tällä sama merkitys kun edellisellä. Nää oli sen ajan  hittejä ja kauheasti näistä muistoja.

https://youtu.be/Ld882YWqDpU tää soi useesti sillon kun -13 oltiin erossa. Edelleen tää saa itkemään.

https://youtu.be/-sBHvbhN9MY Tää ja https://youtu.be/lfEwpZb8PRA tää oli mulla kovassa soitossa sillon kun O oli armeijassa. Muistelisin et mulla oli muitakin biisejä sillon mut oon varmaan poistanu ne.

https://youtu.be/DNT8OYminQg
Tää erityisesti. Tähän liittyy niin helvetisti muistoja O:n kanssa, lähinnä vaan kun kuunneltiin tota biisiä tosi paljon sillon. Ja tää jotenkin muistuttaa mua siitä kesästä kun mun veli jäi tosi pahasti auton alle. Jotenkin tosta tulee toisaalta sellanen ahdistus kun muistan miten se taisteli hengestään ja oli todella ihme et se edes selvis. Mut tää biisi saa nykyään mut kyyneliin.

https://youtu.be/XGPVeQjjSsY Tää kolahti nyt entistä enemmän vielä koska sanat. Ja ne on tärkeät!

https://youtu.be/-TgSzYHu-kU tämä. Juha Tapio ei paljon selittelyjä kaipaa.

https://youtu.be/1wXjcuCikUA Tämä tämä tämä. Päivän itkuannos täytetty. Tää saa joka.ikinen.kerta. itkemään koska Lapset. Ja nyt vielä entistä enemmän koska omat pienet viattomat kalliit aarteet joutuu kärsimään sen takia et äiti oli vitun idiootti sairas paska ja pilasi perheen.

No se kommentti

Mua jäi nyt kauheasti vaivaamaan se kommentti mistä edellisessä postauksessa mainitsin. Tiedän itsekin, ja O:kin varmaan tietää et tää aika mitä ollaan oltu erossa on ollu mulle ihan kohtuuttoman raskas. Mut oikeesti, tää kaikki on ollu niin sekavaa et en yhtään ihmettele et O on tarvinnu näin paljon aikaa. Ja onhan sekin jo jotain et  tavallaan antaa mahdollisuuden vielä meille kun se sanoi et katsellaan rauhassa. Ne onkin siinä sit ne käytännön asiat mitkä mua vaivaa mut en haluu sitä rasittaa liialla kyselyllä. Ehkä joku päivä vielä. Kunhan vaan hän tekis vaan selväksi mitä sillä oikeesti tarkoittaa mut en mä voi vaatia sitä tällaisista asioista keskustelemaan rankan työpäivän jälkeen. Ei se oo ihmekään jos ei jaksa iltaisin alkaa näitä asioita vielä ruotimaan. Se entinen M olis sitä vaatinut  mut en oo enää se. Siks onkin hyvä et oon tän kirjoittamisen löytänyt et voin tänne purkautua tarpeen vaatiessa. Onkin varmaan jo monta sivua taas terapiaan, muistaakseni puhelimessa käytiin läpi asioita mitä oon kirjoittanut siihen Ihailijaan asti :D vaikka en mä kaikkea mitä kirjoitan siellä todellakaan avaa, vaan ne ahdistavat asiat.

Sh ja anonyymi kommentti

En oikein tiedä miten tää syöminen tuntuu taas niin vaikeelle. En oo nyt kolmeen (?) päivään syöny mitään, ei vaan yksinkertaisesti tee yhtään mieli eikä oikein kykene sit väkisinkään syömään. Jotenki tää viikko on muutenkin ollu todella vaikea. Ei oikein mitään meinaa saada alas. Pepsi Maxin oon nyt vaihtanut vissyyn ja kivennäisveteen. Ehkä vähän terveempää niitä nautiskella. Oksennellut en nyt pahemmin ole, ihan vaan sen takia kun ei oo mitään mitä oksentaa kun en oo syönyt. Vatsakin on taas sekaisin, ihan kun kusis perseellä. Tietenkin kun ei siellä mitään kiinteää oo. Jotenkin vaan se tuntuu niin hankalalta saada mitään suuhun. Pitäis varmaan nyt viikonloppuna vaikka tilata kotiin taas ruokaa, joku salaatti kun se ruuanlaittokin on niin vitun ahdistavaa. Miten mä taas oon tänne suohon uponnut? Vittu mä en onnistu missään.

Niin ja kiitos sinä anonyymi kommentoija. Kieltämättä se kommentti (tekstissä ryhdistäytymisyritys) herätti vähän ajatuksia. Mut kannattaa muistaa et asioilla on se toinenkin puoli. Kirjoitan asioista mitä itse ajattelen ja luulen, en sitä mitä ne todellisuudessa on koska itsekään en yhtään tiedä mitä O ajattelee. Mut kieltämättä tuo kommentti sai heräteltyä et oikeesti, onko O ikinä mua rakastanutkaan koska ei se rakkaus naps vaan häviä niinkun hänelle tuntuu käyneen. Ja toisekseen, jos hän ei voi luvata mulle uskollisuutta, onko tässä sit enää järkeä(huom.tästä ei olla keskusteltu sen kanssa!!) ? Koska mä en tuu olemaan kakkosvaihtoehto enää toistamiseen. Vähän kieltämättä tuli ristiriitaiset tunnelmat. Mutta ei O mikään kusipää ole vaikka itsekin sitä sillä nimellä kutsuin joskus (voi miten kadunkaan sitä!!!!!!) . Kieltämättä ehkä käytös on sellaista itse kullakin joskus. Niin ja kiitos vinkistä Sylin foorumista. Rekisteröidyin sinne mut en oikein vielä osaa käyttää sitä :D

Miehistä tuli mieleen et varmaan kaikki jo tietää et me ollaan erottu. Taas yks amisajoilta tuttu mies alkoi yht äkkiä seuraamaan mua instassa ja tykkäilemään kuvista :D Ja kyllä, tiedän ettei se mitään tarkoita mut onhan se hyvä sattuma kun kuitenkaan en oo sitä nähnyt vuosiin. Me oltiin amiksen ekalla luokalla ja se kolmannella sillon :D vissiin sen jälkeen oon sen tasan kerran nähny kun se ajeli Pirkka autoa :D joo ja instasta sen verran (tää on nyt taas jotai ylimietintää ja -analysointia mut kirjoitan nyt kuitenkin) O on nyt tykännyt siellä parista mun kuvasta, mutta vain ja ainoastaan niistä mitkä liittyy lapsiin. Hyvinä hetkinä mietin vaan et se ei oo niitä muita vaan nähnyt mut sit kun tulee se tunne niin sitä miettii et niin, eihän se tarkoita yhtään mitään jos joku ämmä näkee et tykkää kuvista mitkä liittyy lapsiin mut et mun omista kuvista ei voi tykätä ettei muut vaan näe. Oikeesti tää on ihan vitun naurettavaa mut niin sitä vaan miettii oikeesti ihan kaikkea niinä heikkoina hetkinä. Et kyllä muiden selfiet muy ei mun.. Alan vakaasti harkita jotain somelomaa.

.

O oli viime yön taas tässä. Siinä sit ennen nukkumaankäyntiä puhuttiin vähän, kerroin sille siitä et oon mies asioissa kokematon, en käyny sit erittelemään et hän oli eka mun ihan oikeesti kunnollinen seksikumppani eikä sillä nyt varmaan enää oo väliä edes. Eikä se kuulostanu sille et sitä liiemmin olis kiinnostanu. Sanoi se kyllä et ei hän oo sillein ajatellutkaan koskaan et mulla kauheasti miehiä olis ollu, mut veikkaan et se sano vaan sen takia etten tuntis itseäni idiootiksi. Koska mitä ne "taas jaat persettä" kommentit muuten olis ollu..

Kysyin myös siitä et että mitä se sillon tarkoitti sillä että  katsellaan rauhassa meitä. Hän vastasi että ei kiirehditä ja just viikonloppuisin vaikka vietetään aikaa yhdessä. Se jäi vähän auki et miten sit käytännössä, mut mulle riitti tuokin vastaus nyt alkuun. Ja ollaan hänen kanssa kyllä siinä samoilla linjoilla että kaikessa rauhassa mut haluaisin kuitenkin sillein jotain "varmuutta" tähän, kuten esimerkiksi sen just et ollaan uskollisia toisillemme. Mut en mä uskalla siltä sellasta vaatia, vaikka se onkin sanonu et ei katsele muita ja ollaan harrastettu me keskenään mahtavaa seksiä. Musta on oikeesti kuoriutunut seksuaalisesti täysin uus ihminen.

Mulla kun ei oo tarve kokea ketään muuta niin kyllä se pahalle tuntui ajatella et hän haluaa. Et mä en riitä sille. Se eilen vähän ympäripyöreästi sanoi jotain et ei hän nyt niin tiiä haluuko muita kokeilla. Mut kyllähän se sattuu, valehtelisin jos väittäisin et asia on ihan fine. Mut toivoisin vaan et jos se niitä muita kokeilee tässä välissä, tekee se sen jossain muussa kaupungissa kun täällä koska mä en kestäis sitä et joutuisin kohtaamaan sen ämmän. (Mä kyllä uskon ku se sanoo ettei katsele muita, ei sillä tämä) Koska mä en edes halua enää asioida tuolla toisessa lähikioskissa koska siellä on se yks horatsu töissä jonka kanssa O:lla oli juttua. Mistäs mä tiedän vaikka ne olis jo toisiaan testaillut. Erosta huolimatta itse olen ollu sille uskollinen, se tinderikin oli ihan läppä. Pitääkin O:ltä kysyä onko sillä vielä profiili siellä :D omani poistaisin jos riittäisi tila puhelimessa asentaa se uusiksi :D pitää Varmaan ottaa nyt viikonlopun projektiksi tyhjentää puhelin

Niin ja pyysin sitä leffaan mun kanssa joku päivä. Se vastas vaan jotain et ihan sama, ei kuulostanut kauheen innostuneelle mut jospa se vaikka johtui vaan väsymyksestä. Mietin et jos nyt kuitenkaan en sitä meidän äidin tuloa peru vaan meintäis sillon vaikka sit leffaan ja syömään.

Nyt kahvia, oon viimeeks juonu eilen aamukahvin! Seuraavana pitäis varmaan luonnoksista julkaista tuo syömishäiriötä koskeva kirjoitus ettei aina vaan O:sta.

Pitkästä aikaa vaa'alla

Kävin pitkästä aikaa vaa'alla ja oon siirtyny uusille kymmenluvuille! Ensireaktio oli ihan suunnaton oli ja onni mut sit tuli vähän syyllinen olo et olin iloinen siitä... Nyt sit täällä pohdin näitä ristiriitaisia tunnelmia et mitä siitä pitäis ajatella. Oon nyt kaiken kaikkiaan tässä parin kuukauden aikana tiputtanut painoa 19 kiloa ja onhan se tässä ajassa ihan sairas määrä. Mut just se kun sitä iloitsee silti vaikka tietää et toi ei todellakaan oo hyvä juttu mutta minkäs teet...

Meinasin lähettää O:lle sen tekstin mut jänistin. Onnistuin sit taas sähläämään et sen "saatetekstin" pelkästään lähetin, onneks siinä sit ei kuitenkaan sitä linkkiä ollu. Ehkä mä vaan kasvotusten sanon. Ei sillä etten luottaisi siihen et se ei näitä lue vaan ihan vaan siks et parempi varmaan kasvotusten sanoa. Vaikka se varmaan tietää et oon tosi huono pukee sanoiksi asioita mitä haluan sanoa et tää kirjoittaminen on helpompaa.. Katsoo nyt vielä et rohkaistunko linkittämään.

Mitä toivoisin O:lta

Toivoisin et se olis tukena. Sen ei tarvii sanoa mitään tai tehdä mitään vaan se, että mä tiedän et se on siinä. Että saisin sitä halata jos pelottaa tai ahdistaa. Ehkä välillä vähän puhua jos se haluaa kuunnella.

Et se puhuisi omista tunteistaan. Mitä mieltä se on tästä mun sairaudesta, musta ja ihan mistä vaan. Ja jos sen mieltä painaa joku, tai ihan mitä vaan niin se puhuisi mulle. Vaikka mulla on oma elämä solmussa niin haluan kuunnella ja auttaa sitä jos vaan tarvitsee. Ei se kuormita mua yhtään enempää, tulis vaan sellanen olo et olisin osa sen elämää.

Et se kyselisi miten menee (sitä se on tehnytkin) ja vaikka välillä laittaisi ihan muuten vaan viestiä etten tuntis oloani niin yksinäiseksi ja ettei kukaan välitä. Pitäisi yhteyttä niinä päivinä kun ei nähdä.

Et se viettäisi aikaa meidän kanssa. Okei, on se viettänytkin paitsi nyt kun se on illat töissä (mikä on ymmärrettävää et sillon ei jaksa tai kerkeä). Että se kehtaisi mun ja lasten kanssa käydä kylässä jossain, varsinkin nyt kun kaikki tietää mun sairaudesta. Senkään ei tarvii olla varuillaan. Mut ymmärrän jos se tai minä häntä jotenkin hävettää eikä halua mua mihinkään ottaa mukaan..

Toivoisin et se vähän yrittäisi ymmärtää mua. Ei sen kaikkea tarvii, vähän edes. Ja et se ymmärtäisi sen miten oikeesti oon muuttunut. Ja sen miten väsynyt mä oon kaikkeen. Tuo lähinnä sen takia et se ymmärtäis niitä mun romahduksia. Et niitä tulee ja menee. Ja miten pienestä ne välillä onkaan kiinni...

Mietin et voisin ehkä tän linkittää sille et se vois lukea tämän. Jotenkin se on niin hankalaa saada sanotuksi. Ja luotan siihen sen verran et tiedän ettei se lue noita muita taas. Uskon et tää on sellanen asia ettei se halua tietää kaikkea tai et sitä edes kiinnostaisi varsinkin kun viimeksi sille sanoin että tänne avaudun täysin rehellisesti omista ongelmista et sen takia en halua et se näitä lukee. Ja toisaalta, tää on taas hyvä tapa sille näyttää miten paljon siihen pystyn luottamaan edelleen. Tai sit odotan vaan et nähdään seuraavan kerran ja sit sanon.. 

Minä tein sen

Nimittäin tulin kaapista ulos ja tein kertaheitolla selväksi kaikille missä mennään. Vihdoin voin olla oma itseni. Toisaalta todella vapauttavaa ettei tarvii keltään enää salailla mut samalla sitä pelkää et ihmiset suhtautuu muhun nyt jotenkin eri tavalla.

Tää jäi eilen vähän kesken. Mut oli se kannattavaa. Sain yv:llä viestin yhdeltä kaverilta et hän kärsii myös sh:sta. Hänellä vaan on Bed eli ahmimishäiriö. Se kitti mua siitä julkaisusta et hän huomasi ettei oo yksin ja sai jonkun jolle puhua. Sillä on sama tilanne ettei kaverit ja muut läheiset oikein ymmärrä mistä on kyse ja ei ehkö ota ihan tosissaan. Sanoinkin hänelle et ihan millon vaan saa mulle laittaa viestiä, minä kyllä ymmärrän miltä se tuntuu kun oma syömiskäyttäytyminen on häiriintynyt.

Ja joo, tulihan sieltä kysymys et millainen ihminen hylkää tälläsessä tilanteessa mut en vaivautunut sen kummemmin selittämään, sanoin vaan että asia ei oo niin mustavalkoinen et vika oli mussa. Siihen sain vastaukseksi että silti. En edes vaivautunut enää vastaamaan.

Mut kyllä se pisti taas miettimään et niin....

Ryhdistäytymisyritys

Laitoin O:lle viestiä kun tuli tunne et pakko sille sanoa et se on mulle tärkeä. Mut eipä se siihen mitään sanonu, pitihän se arvata.. Mutta kyllä se mieltä piristi kun kysyin siltä et onko se vihainen tai teinkö viikonloppuna jotain väärin ja se vastas että ei ole. Mut kyl toi et se ei vastannu munkin olevan sille tärkeä särki sydämen taas miljoonaan osaan. Kyllä mä taidan sit joku päivä perua sen et se äiti tulee lapsia hoitamaan, mitä suotta mä meille mitään kivaa järkkäämään kun en merkkaa sille mitään.. En vielä kehtaa heti perään perua, onhan tässä vielä aikaa.

Tää on kauheeta miten ailahtelevaa tää oma mieliala tän O ja mä asian suhteen on mut se johtuu ihan vaan siitä kun ei olla kunnolla puhuttu enkä oo siitä perjantaisesta kysyny..

Mut kuten sanoin, en ainakaan oo sitä suututtanut mitenkään tietämättäni tai mitään. Sen voimalla ehkä jaksaa tän kämpän siivota. Esikoinenkin sanoi et älä äiti itke vaan koko ajan joten pakko jotain vähän tehdä. Pelottaa vaan et lähtee taju kun en oo taas kahteen päivään oikein mitään muuta suuhuni laittanut kun vettä ja kahvia.

Puhelu terapeutin kanssa

Mulla nyt sit jäi tämän päiväinen terapiakäynti väliin kun en lapsille saanut hoitajaa. Se kuitenkin soitti ja vähän puhuttiin sit puhelimessa.

Mainitsin siitä kun tuntuu niin pahalle et O ei niin oo mun tukena tän kaiken keskellä. Se sit vastasi et oonko mä ajatellu sitä niin et kyse ei välttämättä oo siitä et O ei välittäisi vaan et se ei vaan tiedä miten olla tukena ja avuksi. Et se ehkä itse on vaan tilanteessa niin neuvoton ettei tiedä mitä hänen pitäisi tehdä tai sanoa. Toisaalta tuo on kyllä varmaan ihan mahdollista? Koska eihän O voi tietää millaista tukea mä tarviin jos en itse kerro sille. Ja onhan se aikaisemmin soitellut ja kysynyt et miten on mennyt. Ei tosin enää mut kuitenkin. Ehkä se välitti mut ei enää? Tai sit se vaan on ollu niin kiireinen  töiden jälkeen ettei se oo kerennyt soittaa ennenkun oon laittanu viestiä et hyvää yötä ja ei oo sen jälkeen enää viitsinyt?

Voi vittu sitä tuntee itsensä taas niin idiootiksi :D Kauheeta ylireagointia aina heti :D Onneks en oo O:lle vaahdonnut näitä tai sais taas hävetä silmät päästä. Koska eihän viikonlopusta ole vittu edes vielä kauaa aikaa :D Ja miettii miten monelta riidalta oltais vältytty aiemminkin jos olisin tän kirjoittamisen keksinyt sen sijaan et sille skitsoon. Mun täytyy tätä jatkaa varmaan loppu elämä ja miks ei toisaalta, jokaisella on se oma tapa purkaa tunteita.

Mun varmaan pitäis O:lle sanoa et mulle riittää tueksi se et se on siinä vierellä. Et sitä saa halata jos ahdistaa. Ei sen tarvii sanoa itse mitään tai yrittää lohduttaa mut et kuuntelis välillä vähän edes.

Mitä hänelle haluaisin sanoa

Tuli taas sellanen tunne et pakko nää kirjoittaa tänne etten vaan O:lle laita viestiä kun on niin epätoivoinen olo taas.

Haluaisin vaan sille sanoa et mä rakastan sitä yhä enemmän kun mitään. Vaikka sekään ei mua kohdellut aina oikein, silti. Mä oon pystyny ne kaikki jättää taakse ja suunnata katseen eteen päin. Mä näen sen kaiken takana sen ihanan ihmisen johon rakastuin ja jota edelleen rakastan. Vaikka alkaa tuntua et ei sekään mun rakkautta ansaitse enää kun kiduttaa näin.

Haluaisin niin kertoa miten joka ilta kuiskaan hyvää yötä hänelle vaikkei se olekaan mun vieressä. Miten halaan tyynyä kun ei muutakaan ole. Miten joka ilta itken ikävääni. Miten se on koko ajan mun ajatuksissa, miten kaipaan sen kosketusta.

Haluaisin kertoa miten helvetin pahoillani olen edelleen ja miten paljon tätä kaikkea kadun. Miten tekisin kaiken toisin jos voisin palata ajassa taakse päin. Miten sen ajattelu hajottaa mut joka kerta palasiksi mitä kukaan muu ei voi korjata.

Haluaisin kertoa sille miten väsynyt oon. Oikeesti miten raskasta tää taas on ja miten haluaisin vaan luovuttaa ja lähetä pois. Tulisko se edes saattamaan mua viimeiselle matkalle? Pitäiskö se huolen lapsista? Miten mä en vaan selviä tästä ilman sitä. Oon niin syvällä täällä suossa.

Rakastan sitä niin paljon ettei oo päivääkään ilman kyyneleitä. Se sattuu niin paljon. Tekisin mitä vaan et saisin sen palaamaan mun luokse. Mitä vaan. Miten haluaisin keskustella kaikki asiat läpi et voitaisiin jatkaa yhdessä, vahvempana kuin koskaan.

Haluisin sanoa sille et eikö se nää miten hajalla mä oon? Eikö se tajua mitä tää kaikki tekee mulle? Miten paljon mä haluaisin vaan kuulla ne kolme sanaa. Mut tiedän et en niitä tuu kuulemaan.

Haluaisin kysyä et eikö se kaipaa mua? Miten se lakkasi niin vain rakastamasta? Miks mä en kelpaa ja riitä sille? Miks se ei usko meihin niinkun mä ja moni muu? Häpeääkö se mua? Oonko mä yhtään sen ajatuksissa? Mitä mä voisin tehdä et se antaisi meille mahdollisuuden?

Tekis mieli vaan perua se et äiti tulee lapsia hoitamaan nyt kun seuraavaksi olis O:n vuoro olla niiden kanssa.. Mut jos se olis meidän mahdollisuus puhua? Mahdollisesti tehdä yhdessä jotain? En ole O:lle mitään puhunut siitä kun ensin ajattelin et se vois olla yllätys, meintäis vaikka leffaan ja syömään sit. Mutta saas nähdä nyt sit.

Ahdistus osa miljoona

Vittu minkä työn takana oli saada esikoinen taas kerhoon. Ei sillä et se olis ollu hankala tai mitään vaan itse olis vaan halunnu hautautua taas sänkyyn ja itkeä vaan. Hajoilin pitkin aamua ja oikeesti oli ihan kauheeta nieleskellä taas kyyneleitä toikin reissu. Kotiin kun päästiin ja sain ulko-oven kiinni romahdin taas ihan totaalisesti. Tää on taas niin vitun raskasta et tekis mieli vaan luovuttaa. Viedä lapset johonkin ja luovuttaa. Ei vaan jaksa tätä enää. Mä en oo taas syöny mitään pariin päivään, saati tehny muuta kun itkenyt. Miks O ei vaan voi rakastaa mua takas ehjäksi?

Siitä on jotenki tullu taas kauheen etäinen. Teinköhän mä viikonloppuna jotain väärin? Enne se soitti aina iltavuorosta kun pääsi, mut ei enää. Ja se tunne siitä et sillä on joku muu on vaan niin voimakas taas. Ja tuntuu et se haluaa "piilotella" mua/meitä. Et se ei kerro kellekkään et se on ollu meillä ja mitä meidän välillä on tapahtunu. Mutta miks? Häpeekö se mua? Eikö se halua et muut tai joku saa tietää? Näistä en voi sille puhua koska se suuttuu varmaan vaan. Mun pitäis vaan oikeesti uskoa sitä (ja suurimman osan ajasta uskonkin!!) mut se vaan pelottaa kun viimeksi kun mulla oli tää tunne niin sillä oli se toinen. Ja sit kun se on sanonu mitä on sillon aikasemmin... Ja jos ja kun ainut syy ettei se ketään etsimällä etsi on vaan se et se helpottaa mun henkistä oloa eikä se ettei se itse halua tai et se haluaa vaan mut niin ei jotenkaan anna kauheeta luottoa. Tai et kun se syy on "vain" tuo niin..

Näin viimeyönä unta. Siinä unessa mentiin O:n kanssa Cittarissa naimisiin. Mulla oli samanlainen pitsimekko kun sillä meidän viimeisellä reissulla mut valkoinen. Siinä unessa olin niin onnellinen.

Jotenkin tuntuu et oon vaan vajonnu taas vaan syvemmälle ja syvemmälle. Tuntuu taas ettei tästä voi mitenkään selvitä. Tuntuu et tää kaikki vaan on liian raskasta eikä mulla oo voimia taistella tätä vastaan. Masennus, ahdistus, syömishäiriö, kaikki.... Sitä välillä tekis mieli vaan heittäytyä ja toivoo et yksinäisen keijun tarina toteutuis. Se on muuten tosi kaunis kappale. En vaan pysty sitä kuuntelemaan kun se koskettaa liian läheltä. Äsken oikeesti ihan säikähdin miten tuli taas niin voimakkaana se tunne et tarttuisin veitseen. Se tunne oli niin pelottavan tuttu nuoruudesta. Mun oli pakko soittaa O:lle et tuo vessapaperia edes yhden rullan et saisin haettua ne lääkkeet. Mulla on rahat ihan finito joten se on joko tai ja tuo tunne säikäytti niin kovasti et pakko hakea ne. Vaikka kyllä mä tavallaan tiedän et ei mulla kantti kestä enää sellaseen. Enkä mä todellakaan halua et lapset näkis mitään jälkiä. En siis ole mitään oikeesti sillä tekemässä mut se tunne, se vaan on niin kamala. Ei sitä osaa kuvailla.

Oon niin epäonnistuja kaikessa. Mä en vaan jaksa enää....

"Eikö niin, täytyy selviytyy, ei saa pysähtyy. Tää oli minun syy. Kaikki muutkin kantaa taakkojaan, nyt mun pitää vaan kuoreni kovettaa...." Ingrid soimaan taas, se kuvaa hyvin tätä hetkeä taas.

Ihailija

Äsken entinen työkaveri laittoi viestiä et yks mies oli siltä kyselly musta. Tutustuin siihen sillon kun olin pienen pätkän töissä, ihan siis kaverillisessa mielessä. Tää on se sama mies joka mua on pyydelly aiemmin kahville. Se on ilmeisesti eronnut siitä sen vaimosta nyt tässä joku aika sitten ja olis kuulemma musta kiinnostunut. Onhan se toki imartelevaa, ei sillä ja onhan se mies tosi mukavakin. Ja sillä olis se omakotitalo siellä maalla mistä haaveilen :D Olin kuulemma tehnyt häneen vaikutuksen mun höppänyydellä ja reippaudella :D Ja kuulemma se oli söpöä miten mä olin alkuun niin ujo. Mut reipas sitä olikin töissä. Tai sille se varmaan näytti. Se oli jotenkin niin hyvä tapa purkaa sitä pahaa oloa riehumalla mopin kanssa eikä sillon tarvinnu miettiä et joku huomauttelee kun en syö. Ehkä se sit oli ihan hyvä etten sen kanssa sinne kahville lähtenyt ettei se olis luullu jotain. Mä kun oon välillä sellanen et mut herkästi ymmärtää väärin vaikka tarkoitus on vaan vitsailla ja olla kohtelias. 

Toisaalta tuo pisti miettimään et teenkö mä itsestäni täyden pellen kun näin uskollisesti vaan O:n perässä roikun ja kun tunne ei ainakaan näin voimakkaana oo molemmin puoleinen. Johan kaikki naurais mulle jos tietäis, O haluaa muita naisia ja mä vaan kiltisti haaveilen vielä yhteisestä tulevaisuudesta. Sitä miettii et onko tää kaikki tuska tän arvoista? Koska jos toista oikeesti rakastaa tai siitä välittää ei antaisi sen kärsiä näin niin kun mä kärsin. Ainakaan enää kauaa. Vaikka ymmärrän myös hänen kannalta asian..

Sitä itse vaan haluais olla rakastettu. Saada niitä kaipausviestejä missä toinen kertoo miten on ikävä ja haluais olla lähellä. Sydämiä ja flirttailua. Mut mä voin vaan haaveilla sellaisista.

En enää edes ymmärrä miks rakastan O:ta näin paljon kun se selvästikään ei rakasta mua. Vittu että ahdistaa niin paljon. Niin vitun paljon. Se ei ehkä oo joka naisen, tai edes joka toisen unelmamies mut mun se on. Ei ehkä maailman komein, paitsi mun mielestä sitä komeampaa ei olekaan. Jonkun mielestä ehkä rasittava, mun mielestä vaan silti niin ihana. (Okei ei aina :D) Mulle hän on täydellinen.

"Kun saat sä täällä luottaa taas uuteen ihmiseen, niin aamu silloin tuntuu, kuin uusi saapuneen.
Jos päädyt pettymykseen, sen voit vain piilottaa.
Ei muut nää kyyneleitä, sillä yksikään ei sua voi lohduttaa.

Yössä yksin, siellä saapuu kyyneleet.
Siellä itket katkerimmat kyyneleet.
Luona pöydän valvoessas, siinä kasvot käsiin peitä, silloin tulee kyyneleet.

Kun uusi päivä nousee, et nää sä voimaa sen.
Ja suurta tuskaa tuottaa vain sääli ihmisten.
Kun taas nyt ilta saapuu ja jäät sä varjoon sen.
Et kuule rakkaan ääntä, olet huoneessas yksin sä surullinen.

Yössä yksin, siellä saapuu kyyneleet. Siellä itket katkerimmat kyyneleet.
Luona pöydän valvoessas, siinä kasvot käsiin peitä, silloin tulee kyyneleet.

Kyyneleet..... Kyyneleet.
Luona pöydän valvoessas, siinä kasvot käsiin peitä, silloin tulee kyyneleet.
Yössä yksin, siellä saapuu kyyneleet.

Siellä itket katkerimmat kyyneleet.
Luona pöydän valvoessas, siinä kasvot käsiin peitä, silloin tulee kyyneleet."

Biisi kuvaa hyvin tän illan tunnelmia taas.

Ryhdistäytyminen

Päätin nyt ryhdistäytyä ja yrittää lopettaa tän asioiden murehtimisen ennen kun oon O:lta kysynyt siitä perjantaisesta. Ai miten niin se vaivaa :D koko aja otan sen esille. Mutta just se kun en tarkalleen kuullut mitä se sanoi ja sit se vähän jäi epäselväksi että mitä se sillä tarkoitti. Sen joo ymmärsin että rauhassa katsellaan meitä mutta että mitä se käytännössä tarkoittaa? Vittukun en kysynyt sillon heti, jotenkin se vaan tuntui hankalalle sit nää jälkikäteen ottaa asiaa esille. Mut koitan nyt olla miettimättä taas liikaa asioita. Jos se ei ota taas itse asiaa puheeksi (mikä olis niin vitun paljon helpompaa) täytyy mun jotenkin koittaa kysellä siltä.

Tutkailin muuten mun naistenkalenteria ja just tännein menkkojen lopussa mulla on ollu taipumusta tälläseen synkkyyteen. Eli ehkä mä en oo ottanu ihan kauheeta takapakkia vaan nyt vaan noi hormonit hyrrää? Tiedä siitä, paskalle tää tuntuu silti ja ruokahalu ainakin on tiessään. Join tuollaisen Nutriletin pirtelön et vähän edes jostain saa energiaa.

Mä myös mietin et ehkä mun pitäis näistä teksteistä kerätä joku yhteenveto ja kaunistella noi karuimmat pois ja antaa O:n taas lukea. Tai en mä tiiä, aika samoja asioita oon tainnu kirjoittaa mitä sillekin oon puhunu, toki oon kirjottanu kaunistelematta ja vähän syvällisemmin. No, katsoo sitä sit myöhemmin.

Miten ihminen voi olla näin rikki?

Sitä kaipais vaan turvaa ja pysyvyyttä ettei hajoilis näin vähän väliä. Mut tää tilanne on niin kaikkea muuta. Kaikki on niin epävarmaa ihan kaiken suhteen. Etenkin tiedätte kyllä minkä.

Näinä hetkinä sitä taas vaan miettii miten yksin sitä todellisuudessa on. Ei oo ketään kuka pysyisi vierellä kaikesta huolimatta eikä jättäisi yksin. Auttais mut ylös täältä suosta. Ei ystävät oo sama asia vaikka ne tärkeitä onkin. Varsinkin tää mun paras ystävä, ei se osaa olla tukena.

Jotenkin tuntuu et aina kun menee jonkin aikaa hyvin sitä seuraa aina totaalinen romahdus. Välillä sitä on niin kärsivällinen O:nkin suhteen mut sit kaikki romahtaa ja tekis mieli vaan luovuttaa ihan kaikki. Ei sitä loputtomiin jaksa vaa olla vahva. Mut en halua painostaa sitä puhumaan. En halua sitä muutenkaan vaivata etten työnnä sitä kauemmas.

O kävi tässä pikaisesti et pääsin sinne kauppaan. Jotenkin tuntuu taas että rasitan vaan sitä. Puhelimessakin se kuulosti taas niin kireelle. Ens kerralla suoriudun vaan urheasti itse, en halua suututtaa sitä ettei se sit enää halua nähdä mua. Se kun lähti niin kyyneleet vaan tulvi ulos, vittu että niitä oli kaupassakin vaikee pidättää.

Vittu että ilta pelottaa taas. Pelottaa se hetki kun lapset käy nukkumaan. Sit se pahin vasta tuleekin.

Ps. https://youtu.be/vbQXQtQAIms Kuulin ton biisin vastikään, ihan hyvät sanat siinä.. Ja  kommenteista päätellen en oo ainut jota ne kosketti aika läheltä

Äiti mikä on?

En taas oo oikein mitään muuta kyennyt tekemään kun makaamaan sängyssä ja itkemään. Huomaa taas kun kämppä on kun pommin jäljiltä. Onneks kello ei oo vielä paljoa vaikka tuntuu et tää päivä olis kestäny jo ikuisuuden. Ehkä mulla on vielä toivoa tästä ryhdistäytyä ja tehdä jotain. Kaupassa ainakin pitäis käydä mut sekin tuntuu taas niin helvetin ylitsepääsemättömän vaikeelle.

Sain äsken perseen raahattua tähän sohvalle koska sieltä alkoi Emmerdalen uusinnat ja esikoinen taas kysyi että "äiti mikä on?" mut miten mä ton ikäiselle mitään vastaan? En oikein voi vastata että äidillä vaan on niin ikävä isiä ettei hänkin ala sit ikävöimään kauheasti saati mistään masennuksesta tai ahdistuksesta sanoa. Tyydyin vaan vastaamaan taas että äitillä on niitä aikuisten huolia.

Kysyin jo meidän äitiä hoitamaan lapsia parin viikon päästä et päästäis O:n kanssa tekemään jotain yhdessä mut saas nähdä haluaako se mitään tehdä. En oo sille mitään vielä sanonu asiasta edes ja saas nähdä pääseekö meidän äiti edes tulemaan.

...ja itkuaamu

Tää aamu on taas ollu niin.vitun.kamala. Ahdistaa taas kauheasti ja esikoinen päätti aloittaa tän aamun ihan jumalattomalla kiukuttelulla ja huudolla.

Koko ajan sitä vaan miettii et miks just minä? Miks O ei voi sanoa haluaako se enää mua vai ei? Mitä se tarkoitti sillä perjantaisella? Haluaako se musta vaan tarpeiden tyydyttäjän vai? Oma olo alkaa taas olemaan sellanen et haluaisi niin paljon sen kanssa jutella asioista mut kuten sillekin sanoin sillon, sit kun hän on valmis. Nyt tässä on menny pari kuukautta erossa enkä oikeesti vaan yksinkertaisesti jaksa enää kauaa.. Vaikka pakko. Mä oon valmis tekemään mitä vaan et saan se takasin. Mut vittu että tää on vaikeeta.

Miks mulla taas on näin vaikeeta olla? Tää päivä kun näin alkoi, ei voi taas muuta kun paskaa odottaa loppupäivältäkään. Tää nyt toivottavasti on vaan jotain menkkojen jälkeistä herkistelyä mikä menee ohi. Huomenna on muuten taas terapia....

Itkuilta

Itkuiltahan tästä taas tuli. Lapset kävi nukkumaan ja ahdistus tuli tilalle. En enää vaan yksinkertaisesti tiedä mitä voisin enää tehdä toisin et saisin O:n palaamaan mun kanssa? Tai uskaltaisin avata suuni ja kysyä et mitä se sillä perjantaisella tarkoitti? Antaako se meille mahdollisuuden vai? Antaisi edes pienen merkin, edes sen tykkäyksen mun kuvaan mut ei.

Kaiken lisäksi mulla on koko ajan vaan niin vahvana tunne et sillä olis joku.. Niitä tulee ja menee mut tänään se vaan on jostain syystä ollu tosi voimakas ja viimeeks kun mulla oli tää tunne, se piiritti sitä yhtä akkaa. Vaikka Kyllä mä oikeesti luotan sen sanaan, sitä vaan pelkää niin kovasti menettävänsä toisen..

Aiemmat suhteet

Moni varmaan luulee että mä oon jotenkin tosi kokenut miesrintamalla. Ja teininä pidinkin sitä roolia yllä, se jotenkin kovetti tai sillein. Terapiassa sillon vuosia sitten tästä puhuttiin ja se on aika yleistä tälläsillä. Sitä jotenkin haluaa antaa ymmärtää muuta mitä oikeesti on.

Mut todellisuus on toinen. Ennen O:ta mulla on kaksi joiden kanssa seksiin viittaavaan asti on päästy. Olihan mulla poikaystäviä tai "yhden illan juttuja" mut niiden kanssa pysyttiin ihan pussailu ja halailulinjalla (yks oli kyllä sellanen et piti huijata et oltais jotain tehty koska sillä oli sen kaverin kanssa tähtäimenä saada sinä iltana mut hän jäi ilman :D Ja sen kaveri todistetusti mun ystävältä sai :'D). Vähän ehkä kädellä koitti mut siihen se jäi. Moni varmaan luuli että kaikkee muutakin olis tapahtunut mut ei vaikka se hullulle voi kuulostaakin. Joskus tästä kokemattomuudesta O:lle sanoin sillon suht suhteen alussa mut sekään ei mua uskonut, tyyliin nauroi vaan joten häpeissäni sit päätin asian antaa olla. Ja kyllähän sen huomas ettei se mua sillon uskonu koska se joku aika sit sanoi et "alat varmaan sitä persettä jakaa taas" tai jotain sinne päin.

Myös sillon kun petin niin mitään sellaista ihan kunnollista aktia ei tapahtunut. Olihan humalatila sen mukainen et sellasta räpellystä vaan mitä muistan. Ja muistaakseni O:lle siitäkin sillon sanoin mutta ei se varmaan uskonu. Eikä sillä mitään merkitystä ole koska se ei muuta tosiasioita miten heräsin ihan väärästä paikasta.

Mut ei mulla ole mitään hinkua "testailla muita" tai hankkia kauhee määrä seksikumppaneita et sen takia en O:n kanssa haluais olla. Heittäisin pitkän suhteen ja rakkauden hukkaan jonkun sen takia, no way. Ei se todellakaan oo sen arvoista. Nykypäivänä se vaan tuntuu olevan kaikilla tavoitteena. Ja kuten oon aiemmin maininnut, O ilmeisesti haluaa niitä toisia josaain vaiheessa sit kokeilla.. Mut mitä siitä saa? Pilaa oman maineen ja ties mitä tauteja kerää. En mä halua harrastaa mitään niin intiimiä kenenkään muu kun O:n kanssa. Paitsi siinä vaiheessa jos O ei mua enää halua niin vitunko millään on väliä enää.. Kuten itsekin taisin suutuspäissäni sanoa nii sit jaan kännissä persettä pitkin kyliä. Kyllä mä lohtua teininäkin hain mut koskaan en persettä jakanu. Lähinnä just unikaveria ja sen sellaista.

Mutta kuitenkin, oon oikeesti näissä asioissa tosi kokematon ja toisaalta sitä haluais "puhdistaa maineen" siltä osin (vaikka ei se koskaan varsinaisesti kai oo mennytkään) mut toisaalta mitä vitun väliä sillä on kun en kuitenkaan oo minään juorujen kohteena ja toisekseen, O ei ikinä uskois mua. Vaikka se varmaan sillon kyllä huomas et oon aika kokematon...

Enkä mä oikein aiemmin oo sillein seurustellutkaan. Amiksen ekalla oli sellanen lyhyt suhde, kesti vissiin vajaat pari kuukautta ja taisin sen luona olla yötä huimat kaks kertaa. Muuten se "seurustelu" tapahtui netissä ja pari kertaa nähtiin ihan päiväsaikaan. Muuten "suhteet" on kestäny muutaman viikon.

Tää nyt tuli mieleen kun luin vanhoja päiväkirjoja. Niistä onkin tuolla luonnoksissa muutama juttu mitkä pitää muistaa terapiassa ottaa esiin.

Ajatustenlukijako?

Huomaa taas miten viikonloppuna oli muuta tekemistä (mikä on vaan hyvä!!) ja nyt taas miettii asioita.

Mut mietin tuossa et ehkä mun pitää vaan taas kerätä se rohkeus niin kun sillon teininä ja näyttää O:lle miten haluan olla sen lähellä muutenkin kun vaan seksuaalisesti. Koska eihän se osaa mun ajatuksia lukea ja ei se tiedä miten paljon haluan olla sen lähellä. Mut pitää vaan muistaa olla maltillinen etten säikytä sitä kauemmas. Koska en yhtään tiedä mitä se haluaisi. Ehkä sekin hänelle todistaa miten kovin paljon siitä välitän kun haluan ollä just nimenomaan hänen, en kenenkään muun lähellä.

Kaipaan niin sitä kun makailtiin vain sängyllä ja pussailtiin. Välillä vähän you know what ja taas makailtiin vain lähekkäin. Musta oli nytkin tosi kiva lauantaina sen kanssa tässä sohvalla katsoa leffaa. Vaikka oikeesti olisin vaan sen kainaloon halunnu käpertyä mut en sit kehdannut sillein ruveta lähentelemään. Pitäis vaan pistää puhelimet sivuun ja keskittyä kaikkeen muuhun.

Aiheeseen liittyen meillä oli parisuhteessa yks aika iso epäkohta. Nimittäin riitojen jälkeen me ei oikeestaan koskaan puhuttu asioita selviksi vaan pyydettiin toisiltamme anteeksi ja that's it. Eikä joka kerta olis ollu aihettakaan puhua vaan tuo anteeksipyyntö oli riittävä mut kyllä sitä useasti olis ollu tarve keskustella asiat rauhallisesti läpi. Ehkä sitä olis itse osannu ottaa asioita esille eri tavalla eikä vaan padota sisälle kaikkea. Tai et olisin puhunu O:lle mistä mikäkin käytös joskus johtui ja mistä riidat aiheutui. Tää olis sellanen mikä meidän pitäisi yhdessä opetella. Ja se et kumpikin puhuis tunteistaan avoimesti. Sitä mä oon nyt tehnyt kyllä ja se on tosi helpottavaa. Tosin nyt ihan viime aikoina en oo ku en halua häntä painostaa. Mut haluaisin kuulla mitä hän tuntee ja näin, sit kun se on valmis.

Toivottavasti hän itse tietää sen et hän voi mulle puhua ihan mistä vaan, minä kuuntelen. Pitäis varmaan sille sanoa et oon täällä häntä varten, koski asia mitä vaan. Koska rakastan sitä niin helvetin paljon. Tuntuu et päivä päivältä vaan enemmän. Ja se harmittaa ja särkee sydämen joka kerta kun tunne ei taida olla molemmin puoleinen.. Sitä vaan miettii et miten toinen voi lakata sillä tavalla niin äkkiä rakastamasta? Olinko mä oikeesti niin kauhea... Ehkä joku päivä vielä tilanne on toisin. Toivottavasti.

Alkoholi

Yks O:n heitto tuossa lauantaina sai mut miettimään omaa alkoholikäyttäytymistä. Vaikka se sanoi sen vitsillä mut kyllä siinä iso osa oli totta. Ja olihan se et en osannu aina olla kännissä kunnolla vaan aioin päätä ja sain ihme kohtauksia. Hyvä esimerkki sekin miten mulla ei ollu kaikki kunnossa ja usein se just nimenomaan näkyi siinä käytöksessä kun olin humalassa. Se on mm. Yksi syy miks en halua enää alkoa käyttää paria olutta enempää ennen kun oon saanu tän nupin kuntoon. Enkä mä nyt ihan joka kerta käyttäytynytkään huonosti. Mut hyvin usein. Se vaan oli omanlainen pakokeino kaikesta. Mut kyllä mä uskon et tääkin muuttuu ja voitaisiin O:n kanssa käydä yhdessä viihteelläkin ilman et skitsoilen menenmään.

Meillä tuntuu tän alkoholin osalta osat vaihtuneet. Itseä ei kiinnosta baareissa juosta yhtään ja O taas sanoi jotain et haluaisi vapaaviikonloppuina käydä baarissa. Et se on nyt hirmu kivaa kun ei tarvii mun perässä juosta millon missäkin. Olihan se vähän loukkaavaa (vaikka vitsaili) mut ihan totta. Että oon pilannut myös hänen mahdollisuudet pitää hauskaa. Toivottavasti se tarkoitti vaan sitä et ei tarvii mua ajatella sen takia et skitsoilisin eikä sitä et voi lirkutella rauhassa... O kun ei aiemmin oo ollu mikään baari-ihminen niin vähän yllätyin tästä kommentista et nyt sinne onkin kova hinku. No, kutenkin tämäkin muuttuu mun osalta.

Mulle alkoholi ei oo mitenkään enää tärkee asia joten ei haittaa vaikka en kännejä enää vetäisi. Sitä jotenkin arvostaa nyt enemmän sellasta rentoa illanistumista vaika kaveriporukassa eikä baareissa juoksemista.

Ja tästä tulikin mieleen et nyt kun oma pää pikkuhiljaa alkaa tästä selkenemään niin sitä miettii et miten sitä ennen haluskin aina vaan olla kotona. Nyt kun olisin innokas kyläilemään niin ei mulla oo ketään kenellä kyläillä. O:n kanssa niitä mahdollisuuksia olis mut ei se mun kanssa mihinkään oikein varmaan halua mennä.. Ehkä joku päivä sit.

20.2.2013

"Tää mamma kävi omassa neuvolassa ja kaikki raskauskilot on lähteny pois kera muutaman extrakilon :D"

Siitä se sillon viimeeks lähti. Raskausliloja tuli 11.6 ja ne muutama extrakilo tais olla jotain ~5 kilon luokkaa. Pikkuhiljaa se harmiton laihdutus lipsui syömishäiriöksi ja se olikin menoa sit ja lopputulos oli mitä oli.

Sitä miettii et voi kun olis jo sillon hakenu apua. Mut ei sitä osannu ottaa niin vakavasti asioita. Ja olinhan mä paljon  nuorempikin silloin ja kuvittelin et selätin sen viimeisen kerran. Nyt ei oltais tässä. Tai saattaisi sh olla taas aktiivisena, sitä ei voi tietää mut luultavasti oltaisiin O:n kanssa yhdessä. Selvittäisi tästäkin yhdessä.

Pääasia on nyt kuitenkin se et tällä kertaa olin viisaampi ja hain ammattiapua. Ja ehkä jonain päivänä tää kaikki on takana ja elämä helpompaa. Jonain päivänä olisin vielä onnellinen.

Väsymys

Alkaa kroppa jo vähän ilmeisesti ilmoittelemaan et nyt alkaa riittää. Mua väsyttää ensinnäkin ihan koko ajan. Tänäänkään en millään olis saanu itseäni sängystä ylös. Nukuin kuitenkin jotain 9 tuntia. Muutenkin alkaa olemaan enemmän fyysisiäkin oireita, mm kynnet lohkeilee ja on huonossa kunnossa, hiukset tippuu (tätä ollu kyllä jo pitkään), vähän väliä koskee johonkin jne jne. Mut kai nekin pikkuhiljaa siitä korjautuu joskus. 

Nukuin kyllä viime yön kun tukki. Vielä ihan hyvä fiilis viikonlopusta vaikka eilen illalla oli pakko ykätä se olo helpommaksi... Mut en lannistu! Uusi viikko ja uusi mahdollisuus! Vähän kyllä pusupula jäi kun en uskalla O:ta pussailla kun en tiedä tykkääkö se...

Ylipäänsä jäi auki se mitä se sillä perjantaisella tarkoitti kun en tosiaan sitä sit tullu kysyneeksi. Ihan vaan jo sen takia et oon vähän miettiny et kysyisin meidän äitiä joku viikonloppu kun O:n pitäis olla lasten kanssa hoitamaan niitä ja me O:n kanssa tehtäisi kahdestaan jotain. Koska se varmasti tulis enemmän kun tarpeeseen. Ensin mietin jotain pientä risteilyä esimerkiksi synttärilahjaksi mut hän varmasti (mikä on täysin ymmärrettävää) haluaa synttärit viettää kavereiden kanssa ja varmaankin ilman minua. Ehkä joku leffailta ja syömään olis tässä vaiheessa vielä kevyt aloitus "treffailulle". Ja sen vois toteuttaa nopeammalla aikataululla. Ja jos O haluaa vielä antaa mahdollisuuden meille tai haluais viettää minun kanssa aikaa siinä mielessä niin mun täytyisi varmaan kysyä O:n äidiltä voisko se esim parina iltana kuukaudessa hoitaa lapsia sen aikaa että me päästäis treffeille. Moni tekee niin ja onhan se varmasti piristävää ja muutenkin hyvä tapa hoitaa sitä suhdetta ihan kahdestaan vaan. Uskon et se varmaan suostuu kun sekin uskoo meihin niin kovasti. Mut saas nähdä, kaikki riippuu O:sta.

Morkkismorkkis

Tää on ihan kauheeta taas mikä morkkis tulikaan kun söin pitkästä aikaa kunnon paskaruokaa (karkkia, ranskalaisia, hamppari ja pizzaa). Koko ajan vaan pyörii mielessä et nyt lihosin taas monta kiloa ja muutenkin olo on tosi pöhöttynyt ja kökkö. Pääsin pahimman ahdistuksen yli heti syönnin jälkeen makoilemalla yksin ja mietiskellen kaikkea muuta. Ja toki kun O oli tässä vielä sillon niin sekin kannusti. Nyt sit ei enää varsinaisesti ahdista vaan kaduttaa ja tekis mieli oksentaa ihan vaan jo sen takia et tää olo helpottaisi. Vielä ei siis selkeesti todellakaan oo aika roskaruualle. Muuten fiilis on suht ok. Kauhee jano vaan koko ajan, varmaan kun kroppa ei oo tottunut tollasen hiilari,rasva ja suolamäärään. Mut ehkä tää tästä! Vähän ehkä siitäkin pieni morkkis kun söin aiemmin päivällä pari sellasta mini suklaapatukkaa ja ne sit ykäsin ulos sillä välin kun O oli tupakalla. En sille viittinyt sen kummemmin asiasta mainita kun kuitenki kyseessä oli vaan pari patukkaa..

Viikonloppu

Eilen tapahtui jotain tosi kummallista illalla. O lähti omia juttuja tekemään ja minä jäin tähän omaan kotiin sohvalle makailemaan. Jossain vaiheessa menin keittiöön hakemaan lasin vettä ja siinä seisoessa tuli jotenkin outo olo joten istahdin alas ja kävin pyyhkimään lapsen piirustuksia kaapin ovesta. Siihen jääkin muistikuvat, seuraava on kun O tulee takaisin ja kysyi et mitä siinä lattialla teen. Päätä särki ja oli hirmu kummallinen olo. Se kyl aika äkkiä siitä sit helpotti kun pikkusen join Colaa. Nukuin sit muuten yön tosi sikeästi ja hyvin, ainut et syystä X kävin esikoisen luona. Tiedä sit onko se huutanut tai jotain vai alkaako tää unissakävely taas.

Oli kyllä tosi helpottavaa kun O oli viikonlopun tässä meillä. Hän sanoikin tossa et ensi yön hän vois olla omassa kodissa ja se onkin hyvä nyt kun toinen lapsista on kipeä niin hän mahtuu viereen nukkumaan ja toisekseen, johan hän monta päivää meidän kanssa vietti. Vaikka en valita, päin vastoin mulla oli tosi mukavaa. Ainut miinuspuoli oli se kun olis niin vaan halunnu halia ja olla lähekkäin koko ajan mut en uskaltanut kun en tiedä miten paljon hän sitä läheisyyttä kaipaa ja haluaa tässä vaiheessa.

Ensi viikonloppu onkin O:n lapsivapaa ja sillon ei varmaan nähdä taas, mut ei se mua haittaa. Tottakai hän saa sillon tehdä mitä haluaa ja se on enemmän kun fine. Mekin voitais lasten kanssa keksiä jotain omaa kivaa tekemistä niin olis jotain mitä odottaa.

Kaiken kaikkiaan viikonloppu oli ihan jees. Vähän vaihteleva fiilis oli mut paljon paremmin meni kun et olisin joutunut vaan yksin olemaan. Ja en sit eilen tullu kysyneeksi tarkentavia kysymyksiä siitä perjantaisesta keskustelusta mut kerkeehän sitä jos se itse ei ota asiaa uudelleen esiin. Oon oppinu kärsivällisyyttä ihan sikana nyt tässä :D se on vaan hyvä juttu kun oon aina ollu sellanen kaikki mulle heti nyt ihminen.

Eilinen

Eilen tosiaan kirjoitin taas pitkän tekstin kun ahdisti mut se katos kun sammutin puhelimesta näytön.

Juteltiin O:n kanssa vähän siitä kun hän lupasi olla katselematta muita helpottaakseen mun henkistä taakkaa. Ja se sanoi et niin hän on ollutkin ja jotenkin se vähän huojensi kun kuitenki oon aina  välillä miettiny et onko näin jos se vaan on ainut syy miks se niin tekee. Vaikka kyl mä oon luottanut sen sanaan ja on se oikeesti helpottanut tosi paljon.

Hän myös sanoi et näin pikkuhiljaa katsellaan meitä (tai jotain sinnepäin). Et hän esim just välillä viikonloppuja on meidän kanssa ja näin. Mulle ei vaan ihan auennut et mitä hän niinkun tarkalleen tarkoitti ja jäi sit kysymättä kun piti lapsille laittaa musiikkia (oltiin autossa) ja kävi sit itkettää ihan huolella taas kun oli niin epäonnistuja olo sen aiemman takia. Pitää varmaan jossain välissä yrittää varovasti kysyä ellei hän ota asiaa itse puheeksi. Enkä mä itsekään oo niitä juttuja yhteenpaluusta ja yrittämisestä/mahdollisuudesta tarkottanu niin et saman tien pitäis kaiken tapahtua. Toivottavasti hän ei oo mitään sellasta luullut. Vaan et ajan kanssa.

Pika-avautuminen

Ahdistaa ahdistaa Ahdistaa, ei muuta. (Tässä oli alunperin pidempi teksti mut se katos)

Nopeeta toimintaa

Voi vittu nyt mua jo hävettää miten voimakkaasti aina reagoin. Mut kun en voi sille mitään ja siks onneks on tää mihin voin purkaa kaikki typerimmätkin asiat ilman et kukaan nauraa tai suuttuu. Mut ihan totta se on et näköjään noinkin pienet asiat voi romahduttaa kaiken. Sitä on itsetunto niin vitun olematon eikä sitäkään saa kukaan muu kun yks korjattua. Kyllähän ne reilu 30 tinderparia hetken mieltä lämmitti mut kun ne on täysin merkityksettömiä. Nyt ahdistaa entistä enemmän kun oksentelin taas. Vittu pakko alkaa siivoomaan et pääsen tästä itseinhosta ja häpeästä yli. Ei pidä jatkossa enää etsiä mitään kadonneita kuvia etten vaan näe jos ja kun O vielä sen akan kuville painaa sydäntä.

Someloma paikallaan?

Selasin just instaa kun oo hukannut yhden kuvan. Selasin sitä vielä tosi pitkälle ja mikäs se sieltä paljastuikaa  taas... O tykkään sen yhden akan kuvista. Vittu että hajosin taas, sen ämmän naama miellyttää sitä enemmän kun mun. No, oonhan mä tällänen läskikasa et onko se ihmekkään. Lisää syitä inhota itseään ja vajota takas alemmas. Just kun kerkesin taas miettiä et jee en oo oksentanu pariin päivään niin rupes niin ahdistaa niin et oli pakko mennä. Enpähän ainakaan lihoa enempää. Tuntuu taas et oon vaan sen akan korvike. Ettei O tykkää mistään muhun liittyvästä ettei se akka näe ja mee mahdollisuudet. Joo tiedän et otan ton somen ihan liian tosissaan mut silti, kyllä se loukkaa kun tää on tätä nykypäivää ja näin. Alko myöa oksettaa taas ajatus siitä miten se varmaan sitä lehmää ajattelee samalla kun mua on pannut. Hyi vittu. Ei mua haittaa tippaakaan et se tykkää muiden kuvista koska niissä ei oo taustalla samaa mitä ton kohdalla. Oikeesti vittu en kestä tätä enää. Miten yks vitun tykköys voi taas romahduttaa kaiken?! Oon niin vitun säälittävä läski et annan jonkun parin viikon takaisen tykkäyksen vaikuttaa muhun näin.

Come out of the closet?

No yet.

Mietin äsken sitä kun se terapeutti puhui taas keskiviikkona siitä miten pitäis rohkeasti vaan ihmisille kertoa et se keventää omaa taakkaa kun ei tarvii vetää mitään roolia. Et ihmiset ehkä ymmärtäis mun aikaisempaakin käytöstä. Se mm. ehdotti että mites olis joku Facebook julkaisu ettei tarvitse kaikille erikseen kertoa koska se on tosi väsyttävää. Musta se vaan tuntuis vähän oudolle johonkin faceen kirjoittaa et "hei mulla on syömishäiriö!" No joo ei sitä nyt ehkä iha noin tarttis tehdä mut kuitenkin. Jos ihmiset sit ajattelee musta eritavalla? Ajattelee et toi on heikko? Sairas? Mitä vielä.

Ehkä just toi et miettii liikaa mitä ihmiset ajattelee on merkki siitä et vielä ei oo sen aika. Mut kyl mä jossain vaiheessa haluaisin sanoa et ihmiset jotka kamppailee syömisen ja ruuan kanssa hakekaa rohkeasti apua ja ennen kaikkea puhukaa jollekkin koska en halua kellekkään tätä helvettiä mitä käyn läpi ihan vaan sen takia etten uskaltanut itse ajoissa puhua. Menetin oikeesti elämäni rakkaimman ihmisen. Koska en mä voi tietää vaikka mun kavereista joku kamppailis syömisen kanssa sillä syömishäiriö ei katso painoa tai ulkonäköä. Ja kyllä näistä pitäis uskaltaa puhua et ihmiset ymmärtäis sen et on olemassa muutakin kun anoreksia tai ahmimisesta johtuva sairaalloinen ylipaino.

Ei lisättävää

Tää kuva tiivistää aika hyvin kaiken. Joskus kun saavuttaisi tuon niin olisin onnellinen.

Yökyläilijä

O oli täällä viime yön. Illalla mua vaan rupes itkettää enkä itsekään tiedä et mikä niin hän sit tarjoutui jäämään yöksi. Sanoinkin rehellisesti et varmaan tää viikonloppu jotenkin ahdistaa kun joutuu olee yksin niin hän siihenkin sanoi et voidaan olla myös neljästään mut ei siitä sit enempää puhuttu.

Nukuin viimeyönä pitkästä aikaa tosi hyvin. Osittain johtuu varmaan siitä et huh huh mitä seksiä taas sain :D mutta siis isoin syy varmasti oli se et ei tarvinnut nukkua yksin. Olis kyllä tehny mieli vaan käpertyä toisen kainaloon turvaan kaikelta mut enhän mä voi niin tehdä. Kuten oon aiemminkin sanonut niin kaikki aloite tulee tulla nyt häneltä koska oikeesti pelkään et säikytän sen tiehensä.

Nyt pitäis lapsille tehdä aamupalaa ja jos vaikka siinä samalla yrittäisi itsekin vähän jotain pistää suuhun. Jotain muutakin kun pelkkää kahvia. Se vaan oli jotenkin helpompi syödä kun O:n äiti  sillon toi sitä pizzaa. Oli se terapeutti siis oikeassa et olis hyvä jos joku joskus tekisi ruuan valmiiks ettei itse tarvii kaikkia vaiheita kaupasta pöytään asti tehdä itse. Koska oli se jotenkin helpompi niin et sai vai syödä. Harvinaista herkkua kylläkin mut.

Ahdistus

Tänää taas miljoona asiaa tuntuu ahdistavan. Ensinnäkin ahdistaa ihan suunnattomasti tää turvotus vaikka osasin tätä odottaa mut silti se kuukausi toisensa jälkeen ahdistaa. Inhottaa olla tämmönen kasa läskiä. Mut en oksenna! Sen oon päättänyt etten oksenna koska ei se tätä turvotusta poista.

Ahdistaa myös tuleva viikonloppu ja se kun oon taas yksin. Lapset lähtee huomenna O:lle eikä mulla oo yhtään mitään suunnitelmia taaskaan. Tai no, huomenna on perinteinen siivouspäivä mut sen teen aina päivällä. O yks päivä totes jotain et kaljatkin on valmiiks ostettu tms mut ne on ihan ne samat oluet ja lonkero jotka on sillon kaks viikkoa sit ostettu. Eikä niitä tuu kyllä nytkään varmaan juotua.

Jotenkin taas mietityttää et mitä O miettii. Kun jotenkin kauheen ristiriitaista tää kaikki. Haluisin tietää vähän edes mitä se ajattelee musta ja meistä. Mut en uskalla kysyä. Oon sen kanssa kaiken suhteen vähän varpaillani aina. Ei oikein tiedä mitä uskaltaa tehdä ja sanoa ettei vaan pelästytä sitä pois. En halua pilata nyt yhtään mitään. Vähän väliä sitä huomaa vaan haaveilevan mitä kaikkea kivaa sen kanssa vielä tullaan tekemään mut sit aina muistuu mieleen tää todellisuus.

Tänään suihkutin yhtä hajuvettä mitä en oo vuosiin käyttänyt. Jännä miten jotkut tuoksut saa niin voimakkaasti muistot mieleen. Käytin nimittäin tätä hajuvettä sillon kun alettiin O:n kanssa tapailemaan. Sitä pysähtyi muistelemaan sitä aikaa ja itkuksihan se meni. Ja nyt en saa tätä tuoksua pois millään. Ehkä mä kestän. Ei vaan passaa enää tihrustaa kun on meikit naamassa. En haluu enää olla mikään homssuinen kotiäiti.

Tänään pitäis vielä ne lääkkeet hakea. Mut vittu että pelottaa et lihoon niistä taas samalla tavalla kun sillon teininä. En halua tästä yhtään lihota kun tää on nytkin yhtä henkistä (ja fyysistä) kamppailua oman kehon kanssa. Yritän nyt vaan unohtaa ton mahdollisen lihomisen  koska jos niistä on apua niin. Nimittäin se lääkäri oli puhunut et joidenkin pisteiden mukaan mulla olis viel sh:n lisäksi keskivaikea masennus. Mut sitä ei voi vielä varmaksi sanoa kun tää ravitsemus on mitä on ja sekin vaikuttaa. En O:lle tuosta vielä mitään puhunut kun mikään ei oo vielä varmaa ja sitä vaan pelkää et se taas hylkää. (Sanoin kyllä aiemmin jo et sen testin mukaan olis masennusta mut ei se vastannu siihen mitään.) Vaikka se terapeutti sanoi et jos toinen oikeesti välittää niin se kyllä pysyy siinä rinnalla. Että harva sanoo et "aijaa tolla on mielenterveyden kanssa ongelmia, jätämpä sen yksin." Mut noissa tilanteissa se toinen välittää ja rakastaa mitä en tiedä tunteeko O mua kohtaan. Rakasta se ei ainakaan koska se ei oo sitä pitkiin pitkiin aikoihin sanonu tai mitään vaikka itse oon sille sanonu et rakastan sitä yhä enemmän kun muuta. Mut en kai mä voi sellasta odottaakaan. Vaikka se sattuu ihan helvetin paljon mut itsepähän aiheutin.