Tästä on tullut pakollinen rutiini et aamulla täytyy kirjoittaa.
O oli taas yötä tässä ja oikeesti sillä on joku taikahalaus mikä pyyhkii pahan olon tiehensä. No ei tietysti kokonaan mut kuitenkin. Eilinen ilta meni vessassa itkiessä kun oli niin vitun luuseriolo taas kun oksensin sen helvetin pienen määrän salaattia pihalle. Miten epäonnistuin taas ja olis vaan tehny mieli luovuttaa. Mut se O:n läheisyys sai taas jaksamaan. Miten tärkeä se onkaan mulle. Se miten se halasi, miten sain sen kainalossa makailla ja nukkua. Se auttaa ja kannustaa taas nousemaan jaloilleen. Tänään on taas uusi päivä ja uusi mahdollisuus.
Liityin muuten eilen facebookissa syömishäiriövertaistukiryhmään. Siellä oli kyllä aika vähän porukkaa mut ei se kauheen vanha ryhmä edes ole. Ja kivempi se et on tiivis jengi eikä kauheen isoa porukkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti