...

Rupesin miettimään et miks O haluaisikaan tälläistä tyttöystävää jolla on menneisyydessä noin paljon kipeitä asioita? Lueskelin et yleensä tällaisen menneisyyden omaavilla on taipumus hakeutua ei ehkä niin parhaaseen seuraan. Ja tulihan se huomattua aikana ennen O:ta. Joten miks heitin hukkaan varmaan mun ainoan mahdollisuuden kunnolliseen mieheen? Kunnolliseen elämään kunnollisten ihmisten ympäröivänä.

Kauheeta ajatella tulevaa. Ei näistä asioista niin vaan kellekään puhuta, ihmettelen miks O ei juossut pakoon jo aikoja sit. Ehkä nää on niitä asioita miks se ei halua enää mua takasin? Ehkä oon vaan liikaa sille, tuo menneisyys, syömishäiriö... Vaikka paraneminen on jollain tapaa jo alkanut kun oon hakenu apua ettei se vaikuta enää samalla tavalla kun ennen. Mut silti.

Ehkä mä oikeesti oon sit vaan niin likainen ja tahrittu millaiseksi oloni pitkään tunsin. Liian vaikea ihmisille jotka pystyisi tukea tässä kaikessa? Mulle riittäisi se et olis olkapää jota vasten itkeä, syli jota halata kun maailma tuntuu turvattomalle, kainalo johon käpertyä turvaan pahaa maailmaa. Enkä halua sen olevan kukaan muu kun O. Se tietää tän kaiken, sille ei tartteis aina vaan puhua ja puhua, uudestaan ja uudestaan. Mut se ei oo mahdollista. Ja se tekee niin kipeetä.