Tää yksin oleminen on toisaalta tosi helpottavaa kun ei tarvii vetää mitään roolia ylle eikä skarpata kenenkään takia mut sit kuitenkin on omien ajatusten vanki.
Viimeajat on taas ajatukset vaan pyörinyt ruuan ja syömisen ympärillä. Ihan kun päässä huitaisi kolme ääntä; yks käskee syömään, toinen kieltää syömästä ja kolmannelle se on ihan sama, oksennat sit kaiken vaan pihalle. Yleensä tuo ensimmäinen on vahvimpana, viimeinen tulee hyvin siinä kintereillä. Toista harvemmin kuuntelen.
Miten vitussa ruuasta ja syömisestä tulee tälläinen helvetin mörkö. Eikä ne puheet et pakko syödä, ihminen tarvii ravintoa auta yhtään mitään koska tiedän nuo asiat kyllä. Se vaan ei oo niin mustavalkoinen juttu.
Tänään ystävä kävi tässä aamukahvilla. Hän ei ehkä oo mikään paras yrittää tukea tässä tilanteessa kun hän elää ja syö niin terveesti et hänen on varmaan tosi vaikea käsittää tätä tilannetta. Rupes taas ärsyttää miten se kyseli et millon oon viimeksi syöny ja miten nyt pitäis alkaa syömään. Vittu kun se ei vaan oo niin yksinkertaista. Ja eihän hän pahaa tarkoita ja todellakin hän on suuri tuki ja turva mut jättäis vaan nyt noi kommentit sanomatta. Vaikka hyväähän hän vaan tarkoittaa mut silti.
Ps. Söin aiemmin kaksi palaa leipää enkä saanu niitä kunnolla pihalle. Tuntu et kroppa oikein imas ne sisäänsä ja piti kynsin hampain kiinni vaikka kuinka jouduin pitkästä aikaa käyttää hammasharjaa apuna. Ei vaan tullu niin ei tullut. Nyt sit vituttaa et en edes tässäkään onnistunu. Ihan ku se olis joku helvetin saavutus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti