Hyväksikäyttö osa 2, vaikutukset ja seuraukset

Tää on ollu jotenkin helpottavaa kun ymmärtää mistä iso osa mun käyttäytymisestä johtuu. Ilmeisesti tää on nyt osa tätä parantumista ja asian hyväksymistä vihdoin. Ja teksti tulee olemaan tosi sekavaa koska tää tulee sitä mukaa mitä ajattelen. Pääpiirteittäinen taas koska syvällisesti ei nyt halua miettiä kun on toinen lapsista kotona.

Teini-ikä

Teininä olin tosi sulkeutunut enkä ikinä kenellekkään puhunut yhtään mistään. Olin muutenkin tosi synkkä ja vetäytynyt ihminen ja se jollain tapaa näkyi myös ulospäin joten olin tosi vaikea lähestyttävä. Ennen kun tää asia tuli ilmi muille, kuljin lähes aina huppu päässä ja muutenkin halusin olla mahdollisimman huomaamaton ettei vaan kukaan sais tietää mitä mulle on tapahtunut. Aloin viiltelemään purkaakseni sitä suunnatonta pahaa oloa suunnilleen 13 vuotiaana. Siitä onkin nyt ikuiset merkit käsivarressa ja niitä häpeän tosi paljon. Ehkä joskus sitä sais aikasiks peittää ne tatuoinnilla. On ne onneks vuosien saatossa pienentyneet ja haalistuneet vaikka pari näkyy edelleen tosi selvästi kun ne oli niin syviä et tikit olisi vaatinut. Mun enhän mä mihinkään lääkäriin halunnu mennä. Syömishäiriö alkoi ennen tätä. Käytin tosi paljon alkoholia tosi nuorena jo ja kokeilin kannabista. Sitä tuli pyörittyä tosi kyseenalaisissa porukoissa ja muutenkin ihmiset varmaan sai musta sellasen kuvan et toi ainakin elää nuoruuttaan täysillä. Todellisuus oli kuitenkin toinen. Sitä oli niin rikki ja hajalla, pää täynnä ahdistavia asioita ja sitä vaan toivoi et kuolis pois. Eli sen sijaan et olisin elänyt täysillä, purin sitä pahaa oloa. Eikä ne asiat siitä helpottanut. Lintsasin koulusta, tosi paljon ja sit pelii puuttui sossu. Onneksi mut huostaanotettiin koska en varmaan muute olis tässä. Välillä sitä kyllä tuntuu et voi kun en oliskaan..  Mutta kuitenkin, sain jonkinlaista apua. Koulu alkoi sujumaan paremmin, kävin terapiassa (mitä en ottanut oikein tosissaan) ja puhuin asioista. Se vähän helpotti. Hyväksikäyttö tuli ilmi, tuli oikeudenkäynti ja sitä luuli asian olevan nyt päätöksessä. Sit astui O kuvioihin. Lopetin terapian (liian aikaisin) kun luulin et vihdoin tää piina on ohi.

Alkuajat O:n kanssa menikin tosi hyvin, se sai mut uskomaan et mullakin on tulevaisuus, onnellinen sellainen hänen kanssa. Se sai mut ekaa kertaa sitten isän kuoleman jälkeen oikeesti ja aidosti onnelliseksi. Se rakasti mut taas ehjäksi. Kyllähän ne asiat aina välillä siellä takaraivossa kolkutteli mut en halunnu antaa niille valtaa. En halunnu et ne pilaa ja kaikki otetaan multa pois. Kunnes....

Aikuisuus

Esikoinen syntyi. Sitä alkoi inhota omaa kroppaa taas inhota niin paljon. Se oli vuosia aiemmin tahrittu niin pahasti et miten sitä vois rakastaa? Mitään muuta hyvää siinä ei ollut kun se et sen sisällä kasvoi maailman rakkain aarre. Se ei edes pystynyt maailman luonnollisimpaan asiaan, imetykseen. Oman vauvan ruokkimiseen. Se ällötti niin paljon kun se muistutti mitä se sika teki mulle. Etoi ja ahdisti. Aloin laihduttaa. Alkuun suht maltillisesti mut äkkiä taas ednos astui kuvioihin. En syönyt oikein mitään, lenkkeilin hulluna. Ahdisti ja masenti, tuntui et oon jossain pohjattomassa kaivossa mistä ei oo ulospääsyä. En uskaltanut O:lle puhua kun pelkäsin et se jättää. Niillä oli niin ihana perhe ja kaikki hyvin et ajattelin ettei se 20 vuotias mies ymmärrä ja pysty siihen paskaan. Halusin suojella häntä, häpesin itseäni. Sekoilin, join paljon alkoholia, petin. Ja tein taas saman paskan ratkaisun; halusin eroa. Erottiin. Jatkoin sekoilua, alkoholia kului ja ahdisti. Mut sit O:n kanssa alkoi välit lämpenemään. Huomasin et se välittää. Pikkuhiljaa alkoi toipuminen. Ruoka ei enää ollut niin suuri vihollinen. Sitä O rinnalla vähensi lenkkeilyä ja ruoka alkoi pikkuhiljaa maistua. Tulevaisuus tuntu valoisammalle. Tulin raskaaksi taas ja olin todella onnellinen. Lokakuussa meitä olis neljä. Kunnes taas..

Yks kaunis päivä tunsin miten housuihin valahti jotain. Soitin neuvolaan, sain ajan ultraan parin päivän päähän. Vaikka sinne mennessä sen jotenkin tiesi et eiköhän tää ollu tässä, mut silti sitä halus uskoa kaiken olevan kunnossa. Menin ultraan, halusin mennä yksin koska tiesin et romahdan siellä. O odotti käytävässä. Menin ultraan, lääkäri hiljaa ultrasi kunnes sanoi et hän valitettavasti ei näe muuta kuin ruskuaispussin joten kyseessä oli tuulimunaraskaus. Hajosin palasiksi, meidän vauva. Hetken kasailin itseäni ja menin käytävään. Se O:n turvallinen halaus sai tuntumaan et oon turvassa ja tästä selvitään.

Mut sit alkoi taas se itseinho omaa vartaloa kohtaan. Koska se oli tahrittu, ei se kyennyt edes uudestaan kantamaan lasta sisällään. Tilanne ei kuitenkaan edennyt äärimmäisyyksiin koska pian tulin taas raskaaksi. Ja siitä syntyi meidän nuorimmainen. Kaikki oli taas hyvin ja olin maailman onnellisin.

Oma käytös oli kyllä O:ta kohtaan ihan kauheaa. Sitä vaan purki sien pahan olon niin väärin. Niin vitun väärin. Mut se on nyt historiaa. Tässä välissä kuitenkin avauduin (kännissä tosin) siitä miten sen hk vaivaa, mitä se teki. Mut en ollu vielä valmis syömishäiriöstä puhumaan. Pelkäsin et se olis ollu liikaa yhdelle kertaa. Ja kun O hiukan muuttui sen jälkeen kun avasin tuon kipeän asian sille.

Mutta nyt sitä ollaan taas tässä tilanteessa. Ednos alkoi oireilemaan, alkoi ahdistaa. Tuntui miten vajoan vaan alemmas ja alemmas. Halusin suojella O:ta tältä koska rakastan sitä niin vitun paljon. Jätin sen. Tajusin mitä menetän, kerroin sille vihdoin. Vihdoin sain sen viimeisen salaisuuden hänelle kerrottua. Mut ei se mitään auttanu, se hylkäs silti. Siitä tuli tosi etäinen. Ja se sainoikin kerran et hän ei halua kuulla näitä juttuja. Vittu että se sattui. Ihminen johon luotat ja rakastat eniten maailmassa ei oo halukas tukemaan. Siks en sille tästä halua tai viitsi puhua enää. Alkuun menin terapiaan sen takia et haluan näyttää O:lle et tällä kertaa tää on viimeinen kerta. Ajattelin et sillä et meen terapiaan saan vielä uuden mahdollisuuden joskus. Mut itseni takia siellä käyn, haluan saada itseni kuntoon et tää oravanpyörä joskus pysähtyy.

Tää kerta on kyllä ollu nyt kaiken kaikkiaan kaikista pahin. Ihan kun masennus, syömishäiriö ja ahdistus ei olis jo riittävästi niin joudut painimaan sen asian kanssa et oot menettänyt elämäsi rakkauden. Ihmisen jonka haluat enemmän kun mitään muuta. Ihmisen jota tuut ikuisesti rakastamaan. Sen joka sais kaiken korjattua. Ja se on ihan vaan omaa syytä. Oman sairaan mielen syytä. Jotenkin sitä vaan ajatteli et kunhan pahimmasta selviän, kerron kaiken ja O ymmärtää. Mut vaikee se on ymmärtää jos ei oo käyny läpi mielenterveysongelmia. Enkä mä sitä täysin ymmärrystä odotakkaan vaan sen et se ymmärtäis sen et en tehny tätä siks etten rakastaisi tai olisi onnellinen. Päin vastoin, sitä halusin varjella. Outo tapa mut minkäs teet kun se sillä hetkellä tuntui ainoalle oikealle.

Ja kyllä mä ymmärrän miks O oli miten oli sillon alkuun. Terapiassa tästä puhuttiin ja se sai mut ajattelemaan asiaa myös O:n kantilta. Terapeutti arveli että O tunsi/tuntee olonsa loukatuksi. Ajattelee etten luota häneen ja et mitä salaisuuksia vielä voi olla. Vaikka asiat ei ole niin, se johtui ihan vain ja ainoastaan musta ja mun omasta päästä ja kuvitelmista. Voi kun saisin sen jonain päivän uskomaan etten tarkoittanut tätä ja etten oo enää se sama.

Koska haluan uskoa et suurin ja tärkein seuraus on vielä jonain päivänä se, että olen vahvempi ihminen kun koskaan. Selviytyjä joka vielä jonain päivänä voisi olla vapaa menneisyyden kahleista.