Voi vittu miten hienoa elämää tää on. Söin palan leipää ja kaks nugettia eikä niitäkään saanu pidettyä sisällä. Vittu miten hienoa oksentaa kuset housussa kun ei vaan osaa lopettaa ajoissa. Ja siitä seuraa kauhee epäonnistumisen tunne ja kaikki on taas ihan vitun sama. Ja toisaalta, miks tässä enää mitään pitäis yrittää edes kun toivo on menny jo.
Esikoinen sanoi aiemmin et äiti älä syö kun sit sä taas oksennat. Tähän asti oon saanu pidettyä tän lapsilta piilossa ettei ne vaan ota mallia. Sanoinkin hänelle et äitillä on vaan niin herkkä masu nykyään et se ei aina kestä kaikkea mitä syön. Onneks se riitti hänelle. Vielä.
Onks tässä enää mitään missä olisin onnistunut?! Oon epäonnistunu syömisessä. Oon pilannu oman elämän. Oon epäonnistunut tyttöystävänä, avopuolisona kihlattuna. Oon epäonnistunut äitinä. Ystävänä. Tyttärenä. Ihan vittu kaikessa.
Sitä taas alkaa miettii et noi lapset ansaitsis niin paljon parempaa. Nää on taas näitä synkkiä hetkiä kun miettii et kaikilla olis parempi ilman tälläistä sairasta paskaa. O:kin eilen sanoi et hän on ollu tyytyväinen tähän, ei tarvii ajatella kun itseään. Eli toisin sanoen sekin voi paremmin ilman mua. Oikeesti millainen hirviö ajaa toisen siihen ettei se enää kaipaa tai rakasta? No vittu just tällänen. Oikeesti miten paljon helpompi elämä kaikilla olis jos en olis täällä häiritsemässä toisten eloa. Lapsetkin on niin pieniä et ne sopeutuis.
Mut sit sitä alkaa miettiä just nimenomaan niitä lapsia. En kestäisi sitä miten ne jäisi kaipaamaan äitiä. Iltaisin juttelis tähdille ja varmaan sanois et tuo kirkkain on äiti tuolla. Sanois kaikille ey äiti katselee meitä pilven reunalta. Miten ne teini-ikäisinä kaipais sitä oman äidin tukea murrosiän tuomien haasteiden kanssa. Mut toisaalta, kerran O pitää silmät avoinna koko ajan uusille niin ehkä siihen mennessä niillä olis jo joku äitipuoli. Koska O on ollu niin sydämetön ja kylmä minua kohtaan et en ihmettelisi et toi päivä koittaisi jos paljon paljo aiemmin. Mut silti, äiti on aina äiti. Se auttaa jaksamaan vielä vähän.
O kysyi kerran et miks minua huolettaa tuo et hän löytää uuden. No esimerkiksi just sen takia et kaks viikkoa eron jälkeen se yritti jo uutta. Antaa sille toisellekin varmaan ihan vitun hyvän kuvan millainen ihminen niin pystyy tekemään. Se ei sit kuitenkaan johtanut mihinkään. Suurin syy kuitenkin on se että tiedän että me voitais onnistua. Tiedän et oon muuttunut ihminen. Tiedän et panemalla itsemme täysin likoon me oikeesti päästäisi tästäkin yli. Tiedän et sen avulla parantuisin ja voisin elää normaalisti. Ja kaikki muutkin tietää sen. Ja uskoo meihin. Hän tänään puhui miten heidän äiti oli taas jotain ilkeillyt (muista asioista tosin) ja veikkaan sen johtuvan ihan tästä kaikesta. Koska sekin uskoo meihin niin paljon ja toivoo et hänen poikansakin sen vielä tajuais. Ennenkun on liian myöhäistä. Sen kanssa mitä ollaan vähän juteltu, se on saanut mut uskomaan et ei O oo sellanen mitä omassa päässä nyt kuvittelen. Et se osais lopultakin ajatella järkevästi, pistää asiat tärkeysjärjestykseen kunhan vaan saa aikaa. Ja mun mielestä se on sitä jo saanut mut kun hän on käyttänyt sen ajan kaikkeen muuhun kun asioiden miettimiseen. Ja siks päätinkin et tämän kuun odottelen loppuun ja jos sit ei asiat käänny parempaan suuntaan, alan ajaa sitä viikko-viikko asiaa eteenpäin et tästä joskus vielä pääsee jaloilleen. Sit on menny jo niin paljon aikaa et oma pää ei kestä enempää.
Toisaalta, ehkä se kertoo ihmisestä jotain jos ennemmin viettää kaiken ajan puuhaillen kaikkea eikä mieti vaikka näkee miten tää tilanne pikkuhiljaa raastaa pala kerrallaan mua. Ruokkii sitä ääntä tuolla päässä joka käskee olla syömättä koska se helpottaa. Ehkä sitä sit toinen vaan on niin itsekäs. Ja toisaalta hänellä on siihen oikeus koska meidän suhteen aikana se olin suurimmaksi osaksi minä joka oli itsekäs ja halus hallita kaikkea. Mut kun saisi tuon toisen vaa uskomaan et se on muuttunut, en enää ole sellainen. Kun vaan sais tilaisuuden todistaa. Hän on nyt todistanut itse ettei kaikki mene mun pillin mukaan, eiks tää vois jo riittää? Ehkä tää ei oo se oikea hetki olla itsekäs. Koska tää vaikuttaa lapsiinkin jo niin voimakkaasti. Mut mistäs mä tiedän onko asia edes näin, kunhan arvailen.
Nyt täytyy taas kasailla itseään, perhetyöntekijä tulee kohta tässä käymään. Vetää taas se rooli päälle. Vittu että se on rankkaa.
Ai niin ps. Latasin sen tinderin nyt uudestaan :D olihan siellä viestejä jo 6 ja machejä jo varmaan reilu 20 😂 Hohhoijaa poistoon se taitaa uudestaan mennä :D Paitsi et pitää ne kaikki viestit ihan mielenkiinnosta lukea ensin :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti