Ahdistus

Tänää taas miljoona asiaa tuntuu ahdistavan. Ensinnäkin ahdistaa ihan suunnattomasti tää turvotus vaikka osasin tätä odottaa mut silti se kuukausi toisensa jälkeen ahdistaa. Inhottaa olla tämmönen kasa läskiä. Mut en oksenna! Sen oon päättänyt etten oksenna koska ei se tätä turvotusta poista.

Ahdistaa myös tuleva viikonloppu ja se kun oon taas yksin. Lapset lähtee huomenna O:lle eikä mulla oo yhtään mitään suunnitelmia taaskaan. Tai no, huomenna on perinteinen siivouspäivä mut sen teen aina päivällä. O yks päivä totes jotain et kaljatkin on valmiiks ostettu tms mut ne on ihan ne samat oluet ja lonkero jotka on sillon kaks viikkoa sit ostettu. Eikä niitä tuu kyllä nytkään varmaan juotua.

Jotenkin taas mietityttää et mitä O miettii. Kun jotenkin kauheen ristiriitaista tää kaikki. Haluisin tietää vähän edes mitä se ajattelee musta ja meistä. Mut en uskalla kysyä. Oon sen kanssa kaiken suhteen vähän varpaillani aina. Ei oikein tiedä mitä uskaltaa tehdä ja sanoa ettei vaan pelästytä sitä pois. En halua pilata nyt yhtään mitään. Vähän väliä sitä huomaa vaan haaveilevan mitä kaikkea kivaa sen kanssa vielä tullaan tekemään mut sit aina muistuu mieleen tää todellisuus.

Tänään suihkutin yhtä hajuvettä mitä en oo vuosiin käyttänyt. Jännä miten jotkut tuoksut saa niin voimakkaasti muistot mieleen. Käytin nimittäin tätä hajuvettä sillon kun alettiin O:n kanssa tapailemaan. Sitä pysähtyi muistelemaan sitä aikaa ja itkuksihan se meni. Ja nyt en saa tätä tuoksua pois millään. Ehkä mä kestän. Ei vaan passaa enää tihrustaa kun on meikit naamassa. En haluu enää olla mikään homssuinen kotiäiti.

Tänään pitäis vielä ne lääkkeet hakea. Mut vittu että pelottaa et lihoon niistä taas samalla tavalla kun sillon teininä. En halua tästä yhtään lihota kun tää on nytkin yhtä henkistä (ja fyysistä) kamppailua oman kehon kanssa. Yritän nyt vaan unohtaa ton mahdollisen lihomisen  koska jos niistä on apua niin. Nimittäin se lääkäri oli puhunut et joidenkin pisteiden mukaan mulla olis viel sh:n lisäksi keskivaikea masennus. Mut sitä ei voi vielä varmaksi sanoa kun tää ravitsemus on mitä on ja sekin vaikuttaa. En O:lle tuosta vielä mitään puhunut kun mikään ei oo vielä varmaa ja sitä vaan pelkää et se taas hylkää. (Sanoin kyllä aiemmin jo et sen testin mukaan olis masennusta mut ei se vastannu siihen mitään.) Vaikka se terapeutti sanoi et jos toinen oikeesti välittää niin se kyllä pysyy siinä rinnalla. Että harva sanoo et "aijaa tolla on mielenterveyden kanssa ongelmia, jätämpä sen yksin." Mut noissa tilanteissa se toinen välittää ja rakastaa mitä en tiedä tunteeko O mua kohtaan. Rakasta se ei ainakaan koska se ei oo sitä pitkiin pitkiin aikoihin sanonu tai mitään vaikka itse oon sille sanonu et rakastan sitä yhä enemmän kun muuta. Mut en kai mä voi sellasta odottaakaan. Vaikka se sattuu ihan helvetin paljon mut itsepähän aiheutin.