Note to myself

Aikaa kulunut vasta vajaa pari kuukautta, KAKSI KUUKAUTTA!

Sitä aika usein unohtaa et miten vähän todellisuudessa on aikaa mennyt meidän erosta. O on vajaan kuukauden asunut omassa kämpässä. Vajaa kuukausi, se on tosi lyhyt aika.

Sitä vaan on hirmu vaikea hahmottaa tätä todellista ajankulua kun päivät menee sumusssa ja itse vaan rypee täällä pohjalla epätoivoisena. Kaipaa sitä toista niin kovin et päiväkin välillä tuntuu ikuisuudelta.

Tässä ei oo vielä kulunut samaa aikaa mitä O antoi mulle viimeksi. Joten se tuntuu tosi kohtuuttomalle miten oon painostanu ja vaatinut vastauksia siltä aikasemmin. Haluisin pyytää sitä anteeks mut en uskalla etten työnnä sitä enää entistä kauemmaksi. Pitäis varmaan sille kertoa et nyt tajuan miten kohtuuton oon aiemmin ollut. Ei kukaan olis siinä ajassa oikein selkeesti kerennyt miettiä, vielä kun ison osan ajasta sillon hän punkkas kavereilla.

Ja huomaahan sen itsessäänkin. Nyt ajattelen asioita selkeämmin kun sillon ja tää on vaan vahvistunut miten paljon sitä rakastan ja miten oon valmis vielä taistelemaan. Ja tää oma tilanne, tää on ihan mielettömästi selkiytynyt siitä ajasta. Jotenkin kun löysin miten tää kirjoittaminen auttaa ja tottakai terapia.

Eli note to myself; anna aikaa. Aikaa aikaa aikaa äläkä kiirehdi. Tähän varmaan pätee hyvin se et kiireessä ei tuu kun kusipäitä. Silti sitä miettii et jos tää kaikki on turhaa, se vaan käyttää hyväksi tän "väliajan" ja sit lemppaa kun jonkun vanhan rätin. Koska yhtään en tiedä mitä se ajattelee. Toisaalta varmaan ihan hyvä etten tiedäkään. Se vaan on naamioinut vitsiksi sellaisia heittoja ("ettet luule liikoja, sain mitä halusin jnejne") et tässä tilanteessa niitäkin jää jotenkin aina miettimään..