Vittu minkä työn takana oli saada esikoinen taas kerhoon. Ei sillä et se olis ollu hankala tai mitään vaan itse olis vaan halunnu hautautua taas sänkyyn ja itkeä vaan. Hajoilin pitkin aamua ja oikeesti oli ihan kauheeta nieleskellä taas kyyneleitä toikin reissu. Kotiin kun päästiin ja sain ulko-oven kiinni romahdin taas ihan totaalisesti. Tää on taas niin vitun raskasta et tekis mieli vaan luovuttaa. Viedä lapset johonkin ja luovuttaa. Ei vaan jaksa tätä enää. Mä en oo taas syöny mitään pariin päivään, saati tehny muuta kun itkenyt. Miks O ei vaan voi rakastaa mua takas ehjäksi?
Siitä on jotenki tullu taas kauheen etäinen. Teinköhän mä viikonloppuna jotain väärin? Enne se soitti aina iltavuorosta kun pääsi, mut ei enää. Ja se tunne siitä et sillä on joku muu on vaan niin voimakas taas. Ja tuntuu et se haluaa "piilotella" mua/meitä. Et se ei kerro kellekkään et se on ollu meillä ja mitä meidän välillä on tapahtunu. Mutta miks? Häpeekö se mua? Eikö se halua et muut tai joku saa tietää? Näistä en voi sille puhua koska se suuttuu varmaan vaan. Mun pitäis vaan oikeesti uskoa sitä (ja suurimman osan ajasta uskonkin!!) mut se vaan pelottaa kun viimeksi kun mulla oli tää tunne niin sillä oli se toinen. Ja sit kun se on sanonu mitä on sillon aikasemmin... Ja jos ja kun ainut syy ettei se ketään etsimällä etsi on vaan se et se helpottaa mun henkistä oloa eikä se ettei se itse halua tai et se haluaa vaan mut niin ei jotenkaan anna kauheeta luottoa. Tai et kun se syy on "vain" tuo niin..
Näin viimeyönä unta. Siinä unessa mentiin O:n kanssa Cittarissa naimisiin. Mulla oli samanlainen pitsimekko kun sillä meidän viimeisellä reissulla mut valkoinen. Siinä unessa olin niin onnellinen.
Jotenkin tuntuu et oon vaan vajonnu taas vaan syvemmälle ja syvemmälle. Tuntuu taas ettei tästä voi mitenkään selvitä. Tuntuu et tää kaikki vaan on liian raskasta eikä mulla oo voimia taistella tätä vastaan. Masennus, ahdistus, syömishäiriö, kaikki.... Sitä välillä tekis mieli vaan heittäytyä ja toivoo et yksinäisen keijun tarina toteutuis. Se on muuten tosi kaunis kappale. En vaan pysty sitä kuuntelemaan kun se koskettaa liian läheltä. Äsken oikeesti ihan säikähdin miten tuli taas niin voimakkaana se tunne et tarttuisin veitseen. Se tunne oli niin pelottavan tuttu nuoruudesta. Mun oli pakko soittaa O:lle et tuo vessapaperia edes yhden rullan et saisin haettua ne lääkkeet. Mulla on rahat ihan finito joten se on joko tai ja tuo tunne säikäytti niin kovasti et pakko hakea ne. Vaikka kyllä mä tavallaan tiedän et ei mulla kantti kestä enää sellaseen. Enkä mä todellakaan halua et lapset näkis mitään jälkiä. En siis ole mitään oikeesti sillä tekemässä mut se tunne, se vaan on niin kamala. Ei sitä osaa kuvailla.
Oon niin epäonnistuja kaikessa. Mä en vaan jaksa enää....
"Eikö niin, täytyy selviytyy, ei saa pysähtyy. Tää oli minun syy. Kaikki muutkin kantaa taakkojaan, nyt mun pitää vaan kuoreni kovettaa...." Ingrid soimaan taas, se kuvaa hyvin tätä hetkeä taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti