Ahdistuksen aamu

Taas. Tästä alkaa tulee joku perinne et nää lauantait alkaa aina jonkin asteisella ahdistuksella. 

Käytiin sit eilen ostamassa niitä herkkuja ja se oli iso virhe. Vieläkin kauhee morkkis niistä. Ahdistaa miten sitä oli taas niin heikko sen jälkeen kun on niin pitkään ollut vahva. No, tehty mikä tehty, ei se siitä muuksi muutu.

O kävi pikaisesti eilen tässä. Ja se jotenkin palautti taas maanpinnalle sieltä pilvilinnoista et se olis jotain miettiny ja alkais jotenkin vähän lämpenemään. Tai niinkin pieni asia kun se halas nii se oli niin kaverihali kun voi vain olla. Tais se vielä sanoa et "kyl se kato siitä". Oikeesti varmaan taas vaan ylimietin kaikkea taas mut silti. Mut täs sen näkee miten paljon se vaikuttaa muhun. Ei tuokaan enää niin kauheelta tunnu kun yöllä, mut silti. Pitää vaan antaa hänelle aikaa.

Toivottavasti se tulee ens viikolla enemmän katsomaan lapsia nimittäin mä alan olla jo tosi loppu. Eilinen oli ihan kauhea vanhimman lapsen kanssa ja sit taas sai tuntea miten paska äiti oon. Onneks nuo menee O:lle viikonloppuna vaikka tiiän et itse oon taas vaan omien ajatusten vanki. Se jos mikä on ahdistavaa.

Kauheeta millasta tää elämä nykyään on. Kunnon tunteiden vuoristorataa eikä tätä toivois kellekään. Ja kun asia millä tän sais korjattua ei oo millään tavalla mun käsissä, en voi tehdä mitään muuta kun odottaa. Ja se jos mikä raastaa sisältä ja vie voimia. Sitä taas vaan pysähtyy miettimään et miten kauan jaksan? Miten kauan ihminen kestää tälläistä tuskaa.

"Yöllä taas herään
Herään askeliin vaik tääl ei oo ketään
Ketään joka mua lämmittää enää
Muistoi susta ihol liimattu
Oon ku riivattu

Ja mä tiedän sen
Kun päivii sun kaa enää vietä en
Tulee mieleen se
Nyt mä seison yksin täs kielekkeel
Ku mun viereinen on vaan tyhjä paikka
Aa
Kai meni pieleen se
Ei olla tääl enää yhtä aikaa
Mul on kaikki muu
Mut mä oon yhtä vailla

Valo hiipuu ikkunoista
Taivas täyttyy pisaroista
Se tummenee
Se rakoilee

Näätkö mut vielä
Hei etkö sä tiedä
En ilman sua selviä elämäst
Sillä sä loistat pimeäs"

Tuo biisi soi taas yöllä heräillessä päässä. Ja jotenkin se on sellanen et sen vois omistaa isälle ja O:lle, riippuen miten ton tulkitsee. En MG:stä oikein oo koskaan tykänny mut tää biisi on tällä hetkellä jotenkin kolahtanu ja usein saa kyyneleet silmiin.

Mulla on niin vitun kova ikävä niitä molempia. Molempien turvallista syliä. Sitä miten ne sai mut tuntemaan itseni merkitykselliseksi. Sille et joku rakastaa. Niitä kasvoja, käsiä, kaikkea. Ne molemmat oli mun elämäni miehiä ja oon menettänyt molemmat. Ja näyttää sille et kumpaakaan en takaisin saa.