Isä

Oon nyt kauheasti miettinyt ja ikävöinyt sitä omaa isää. Jotenkin sitä ei oo antanut lupaa itselleen surra oikeestaan koskaan. Tai siis sitä on aina työntänyt sen asian johonkin mielen sopukoihin, ajatellut et ei sitä enää näin monen vuoden jälkeen pidä tai saa pitää niin vaikeena asiana. Itsehän en oikeestaan koskaan asiaa käsitellyt. Ehkä siitä tää kaikki on saanu alkunsa. Kun se 9-vuotias pikkutyttö menetti isän, ainoan tuen ja turvan eikä kellekkkellekään puhua.

Meidän äiti oli meidät jättäny jo vuosia aiemmin. Kävi se silloin tällöin kylässä. Mut isä meistä huolehti. Ja se huolehti hyvin! Isä oli ihan paras. Se oli huumorintajuinen, rakastava, lämmin ja turvallinen. Se teki kaikkensa et meillä oli hyvä olla. Se kävi töissä, huolehti meille aina puhtaat vaatteet ja ruuan pöytään. Se jaksoi kolmen lapsen kanssa olla ja touhuta vaikka sillä oli raskas työ. Aina se otti mut mukaan juttuihin. Isi oli se mun sankari, tärkein ihminen maailmassa jonka syli oli maailman turvallisin paikka. Olin niin isin tyttö kun voi vaan olla, kaikki aina sanoi et "X se on niin isin tyttö et mitenhän se koskaan osaa lentää pesästä omilleen." Niin, eipä sen tarvinnut osata.

Oli syksyinen perjantai 13. Päästiin juuri koulusta ja olin kaverin äidin auton kyydissä kun ohi ajoi ambulanssi kauheaa kyytiä. Muistan, miten kaverin äiti sanoi et hänelle tuli tunne et jollekkin tutulle on käynyt jotain. Mut eihän sellanen lapsi osannut tuota mitenkään kummemmin ajatella. Mentiin heille, pari tuntia kului leikkiessä kunnes lähdin kotoa hakemaan lisää leluja. Huomasin pihassa poliisiauton. Ajattelin et yksi sisaruksista olis jotain tehnyt. Menin sisään ja siellä oli hiljaista. Niin hiljaista ja vakavaa et alkoi pelottaa. Äiti tuli itkien luo ja otti syliin. Se vaan itki ja itki vaikka koitin kysyä et mikä on, mitä on sattunut. Se halas tiukasti ja sai sanotuksi et sun isä on kuollut.

Muistan sen tunteen. Sitä ei sillein oikein tajunnu. Menin vessaan. Istuin siellä hetken päästäen pari kyyneltä. Poistuin, menin olohuoneeseen. Odotin sossun käynnin ylitse, otin puuttuvat lelut ja lähdin takaisin kaverille. Siellä kysyttiin miksi oon niin hiljainen, kerroin mitä oli käynyt. Mut en itkenyt, jatkoin vain leikkimistä.

Väli tuosta päivästä hautajaisiin on melko pimennossa. Sen muistan, et elin normaalisti eikä isästä puhuttu. Hautajaisissa itkin, itkin koko tuon ajan edestä. Ne oli niin kauniit. Ja vanhin meistä lapsista kantoi arkkua. Oon nyt jälkeen päin niitä kuvia katsonut ja joka kerta se hänen tyhjä katse ja vakava naama saa kylmät väreet aikaan. Miten raskasta se onkaan ollut.

Siitä varmaan tää kaikki lähti. Hautajaisten jälkeenkään ei isästä enää puhuttu. Kukaan ei surrut tai näyttänyt ikävää joten kai se pieni tyttö joka oli sisältä ihan rikki kuvitteli et niin ei vaan tehdä. Ei puhuta jos on paha olla, ei itketä jos itkettää. Kaikki kätketään sisälle ja pärjätään vaan omillaan. Vaikka se maailman tärkein ja rakkain ihminen oli viety pois. Ei enää sitä turvallista syliä missä tuntui et mikään ei voi satuttaa. Ei sitä tiukkaa halausta joka pyyhki murheet pois. Ei sitä tukea ja turvaa. Ei mitään. 

Ja niinhän tein. Vuosia. Ja jollain tapaa tähän päivään asti. Sitä purki asiat väärin tavoin. Se ikävä isää vaan koko ajan oli läsnä mut siitä vaan ei voinu puhua. Ei varsinkaan enää sit kun aikaa oli jo kulunut. Jotenkin sitä ajatteli et näin ne asiat hoidetaan. Ja nyt myöhemmin tää sama toistui muiden asioiden kanssa. Kai se vaan sillon pikku tyttönä jäi niin syvälle tuonne päähän et sitä ei osannu ajatellakaan et voisi tai pitäisi toimia toisin.

O oli ensimmäinen ihminen jolle ripotellen uskalsin asioista alkaa puhua. Seitsemän vuotta siihen meni et kaiken sain kerrottua (tosin väärin keinoin) ja nyt se kaikki tuntuu turhalle. Miks sen pitää tietää elämäni kipeimmät asiat jos se ei edes välitä? Jos se ei edes halua uskoa et kaiken tän jälkeen hän on se jolle haluan edes puhua. Oon niin vitun paljosta selvinnyt et tää tuntuu niin kohtuuttomalle. Ja se et tää kaikki on ihan omaa syytä. Jotenkin tää muistuttaa niin vahvasti sitä tunnetta kun tajus et isää ei enää takasin saa. Vaikka luoja kiitos O on hengissä, mut silti oon sen menettänyt. Ja se sattuu niin vitusti. Ihan kun sillon kun menetti isän. Jotenkin sitä miettii et ehkä oon vaan sellanen joka ei ansaitse onnea. Ennen pitkään kaikki rakkaat viedään pois ja jään yksin.