Tänään on taas jostain syystä ihan paska päivä. Koko ajan ahdistaa ja tää ei tunnu taas helpottavan millään. Kävin jo pienellä kävelyllä mitä kunto antoi periksi mut ei niin ei. Pakko siis taas kirjoittamalla purkaa tätä oloa.
Tänään nyt jostain syystä on erityisen paljon vaivannu se ero mistä jaksan koko ajan jauhaa. Ja se jauhaminen ei lopu ennen kun oon herra O:n kanssa jutellut oikeesti kaiken halki. Tänään nimittäin oivalsin et aina kun ollaan asioista puhuttu, oon keskittynyt vaan omiin ajatuksiin ja miltä itsestä tuntuu. Nyt haluisin niin kovin kuulla mitä tää toinen ajattelee ja miten hän kokee tän kaiken. Mut tätä menoa en sitä varmaan koskaan saa tietää. Välitän siitä niin paljon et oikeesti haluan tietää, kaiken.
Jaksan vaan päivästä toiseen ihmetellä miks ihminen osaa olla niin saatanan tyhmä. Niin tyhmä et oikeesti ei tiedä miten perin olis kun miettii omia tekemisiä. Ja tuo on oikein tuttu tunne. Miksi.vitussa.päästin.maailman.rakkaimman.ihmisen.menemään. Miksi miksi miksi? Oikeesti vihaan tätä vitun syömishäiriötä, tätä vitun masennusta ja koko hemmetin menneisyyttä niin paljon! Miks kaikki pitää näin kantapään kautta oppia? Miks pitää antaa sen kaiken menneisyyden paskan vaikuttaa niin paljon ettei uskalla avautua omille läheisille? Tääkin piti tajuta näin helvetin paljon myöhässä. Ja nyt ei taida mitään olla enää tehtävissä. Ja se jos mikä sattuu. Niin paljon ettei oikeesti voi sanoin kuvailla.
Ja joo, varmaan vaikuttaa O:n ajatuksiin se kaikki paska mitä meilläkin oli. Oikeesti, miten vitun sekasin oon ollu kun oon niin rakasta ihmistä niin monesti satuttanut ja kohdellut kun paskaa. Ehkä se karma pätee tässäkin ja potut maksetaan pottuina. Kun miettii vuosia taaksepäin niin ehkä olen tän kaiken ansainnu ihan omalla toiminnallani. Siks tää on ollu niin opettavaa aikaa, sitä osaa nykyään jollain tapaa asettua toisen saappaisiin. Ja oikeesti, tekisin mitä vaan et saisin ne sekoilut ja mokailut pyyhittyä pois.
Meillä oli kyllä tosi paljon hyvääkin. Oikeesti, erittäin paljon myös hyvää. Tälläisenä aikana sitä helposti unohtaa ne. Muistan, miten onnellinen olin meidän viimeisellä yhteisellä reissulla Helsingissä. Sillon tuntui et kaikki paska on mennyttä ja ollaan vaan tässä ja nyt. Muistan, miten komea O oli puku päällä. Muistan, mite koko sen tärkeän tilaisuuden mietin mielessäni et jumalauta rakastan tota ihmistä, rakastan enemmän kun mitään muuta. Muistan, miten vain odotin et päästään takaisin hotellille ja pääsen hänen kainaloon.
Muistan myös ajan ennen kun muutettiin yhteen. Sitä aina joka päivä odotti että näkee toisen. Pääsee halaamaan ja olemaan lähekkäin. Ne perhoset vatsassa kun odottaa että näkee toisen. Se tunne kun haluat koskea mut et uskalla. Ne hauskat hetket kun otettiin kuvia yhdessä. Ne kaikki automatkat omaan kotiin kun tiesi että kohta tiet erkanee.
Muistan, miten jännittävää oli odottaa sairaalassa esikoisen syntymistä. Ja se tunne kun katsoit sitä pientä nyyttiä isän, rakastamasi miehen sylissä. Siinä oli pakahtua onnesta. Se, kun esikoinen ja O tuli katsomaan meitä sairaalaan kun nuorimmainen syntyi. Se tunne kun ne lähti pois, kyyneleet väistämättä vieri pitkin poskia, niinkun nyt. Se, kun käytiin ostamassa sormukset, sitä oli niin maailman onnellisin. Muistan, miten ihana oli illalla olla vaan yhdessä, toinen siinä lähellä. Muistan, miten tiukasti hän halasi kun itkin keskenmenoa, meidän menetettyä vauvaa. Muistan, miten tiukasti hän halasi kun isänpäivänä itkin omaa edesmennyttä isää. Se syli oli niin turvallinen. Mut nuo kaikki on mennyttä eikä niitä takaisin enää saa. Ja sen ajatteleminen hajottaa joka kerta sydämen tuhanteen osaan eikä sitä kukaan muu saa korjattua kun O.
Jotenkin tässä on oppinut ymmärtämään myös häntä. Oon oikeesti vaatinut niin paljon häneltä. Ihan liikaa kuuntelematta häntä. Oon vaan itse ollut tän oman pääni kanssa niin hukassa ettei sitä aina oo osannu ajatella toisen kannalta. Omalla tavalla ollut tosi itsekäs. Ja se on huono se. Ja siihen on tullut muutos.
Mut nyt oon ihan hukassa. Tuntuu ettei ole mitään suuntaa mihin lähteä. Päivä toisensa jälkeen menee ihan sumussa. Illalla sitä ihmettelee miten on selvinnyt taas yhdestä päivästä. Jos noita lapsia ei olis pitämässä tässä elämässä kiinni, en oikeesti tiedä mitä tekisin. Tää vaan on niin raskasta etten tiedä selviääkö tästä ikinä. Tuo syyllisyyden tunne siitä, miten pilasin kaiken; parisuhteen, lapsien mahdollisuuden ehjään perheeseen, oman hyvinvoinnin, kaiken. Koska O on ihminen jonka kanssa haluan viettää lopun elämääni. Se tietää nyt musta aivan kaiken. Se tietää menneisyyden ja nykyisyyden, kaiken. Ja jotenkin tässä tuntee itsensä niin haavoittuvaksi. On joutunut oman pään sisällä repimään ne kaikki arvet auki. Palata aikaan kun isä kuoli. Palata aikaan kun isäpuoli käytti hyväksi. Palata aikaan kun äiti ryyppäsi ja veljet narkkasi. Syömishäiriö ekaa kertaa, viiltely, masennus, huostaanotto, terapia... Kaikki paska uudelleen auki. Toisaalta ku nuo on käynyt uudelleen läpi, ne alkaa jollain tapaa jäsentymään päässä. Jonain päivänä uskon ja luotan et niitä ei enää tarvitse repiä auki.
Nyt vaan odotan koko ajan et se tulis tosta ovesta ja halais ja sanois ettei menetetä toivoa, yhdessä me selvitään ja ollaan voittamattomia. Tai edes laittaisi viestin. Tai soittaisi. Tai mitä vaan kunhan vaan antaisi meille sen viimeisen mahdollisuuden panna itsemme täysi likoon ja eheytyä tästä entistä vahvemmiksi.
Mut sit iskee todellisuus. Oon yksin ja niin rikki. Niin helvetin rikki.
Haluaisin niin hänelle sanoa etten enää ikinä koskaa kohtelis häntä huonosti. Rakastaisin ylitse muiden, antaisin vapautta, ymmärtäisin ja kuuntelisin. Halaisin ja pussaisin. Olisin tässä kun hän minua tarvitsee. Lupaisin vaikka kuun taivaalta jos sillä saisin hänetkin uskomaan meihin. Sillä ei ole mitään väliä mitä muut ajattelee koska ne ei tiedä kaikkea. Ne ei tiedä kaikkea mistä ollaan jo selvitty, miten ihminen oikeesti pystyy muuttumaan. Ne ei tiedä kuinka paljon rakastan, ne ei tiedä et olisin valmis tekemään mitä vaan et meistä tulis taas me.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti