Ero

Pakko vähän selventää omia ajatuksia tästä meidän erosta. Se on aika tuore juttu, alle pari kuukautta vanha. Ja se sattuu niin vitusti. Ei siks että tää on tuore juttu vaan siks että tää oli niin turha ero kun vaan voi olla.

Se olin minä joka jätti. Jätti ihmisen jota rakastaa enemmän kun mitään muuta maailmassa. Sitä vaan rakastaa toista niin paljon ettei halunnut satuttaa vetämällä mukaan tänne pohjamutiin rypemään. Koska tää syömishäiriö on ihan helvetin rankka myös lähimmäisille. Sitä vaan ei halunnu et toinen näkee miten alas voi ihminen vajota. Ja tekisin mitä vaan et pääsisin ajassa takaisin. Teksin toisin.

Siinä kesti melkein seitsemän, seitsemän vitun vuotta et ylipäänsä uskalsin avata elämäni hänelle. Sitä on pienen elämänsä aikana kokenut niin paljon ja niin monesti luottamus petetty ettei sitä vaan yksinkertaisesti uskalla. Ja jollain sairaalla tapaa sitä ajattelee et niin kauan kun ongelmaa ei kenellekkään lähimmälle myönnä, sitä ei ole. Hyvin kuvaava vertaus oli tänään terapiassa se kun terapeutti vertas alkoholismia ja syömishäiriötä. Mut niin se on, eikä sitä varmaan oikein kukaan sellanen ymmärrä joka ei oo tätä läpi käynyt. Jos vaan voisin, tekisin niin toisin. Olisin valmis antamaan vaikka toisen jalkani siitä hyvästä et pääsisin ajassa taaksepäin ja tekisin toisin.

Meillä oli kyllä kaikin puolin tosi myrskyisä suhde. Suurimmaksi osaksi musta johtuen. Sitä vaan oli niin sekaisin päästä ettei osannu käyttäytyä aina niin fiksusti. Mm. Kerran petin. Se oli sillon kun ednos astui edellisen kerran kuvioon mukaan. Ei se oo mikään syy, mut sillon olin yhtä lailla sekaisin ja ilman sitä en todellakaan ikinä koskaan olis tehny niin kun tein. Kadun sitä niin vitun paljon. Siitäkin selvittiin, yhdessä. Toki pienen paussin jälkeen mutta kuitenkin. Usein riitojen jälkeen uhkasin erolla ja tavaroiden pakkauksella, koska sitä aina vaan pelkäs et tää oli se vika kerta ja toinen jättää. Et se ei enää jaksa aitä miten vaikea ihminen oon. Jotenkin niin monen menetyksen jälkeen ajattelee et siitä selviää paremmin jos itse jättää. Sitä vaan ei oikein osannu pukea sanoiksi sitä pahaa oloa ja kertoa missä mennään. Olis pitäny. Mut se on niin helvetin vaikeeta. Ja jotenkin sitä pelkäs että nää kaikki asiat olis ollu liikaa hänelle. Nyt sen ymmärrän.

Haluisin enemmän kun mitään muuta maailmassa palata tän ihmisen kanssa yhteen. En todellakaan oo se sama ihminen mitä esim kolme vuotta sit. Tää on ollu niin iso henkisen kasvun paikka mulle ettei oo tosikaan. Sitä vaan haluais jollain tapaa todistaa sen et olen muuttunu. Mut se on niin vitun vaikeeta. Sattuu niin helvetisti kun kaikki muut uskoo meihin ja miten meillä vielä vois olla vahvempi suhde kun ikinä kaiken tän jälkeen. Kaikki muut uskoo paitsi se. Jotenkin kun hänet sais unohtamaan sen kaiken paskan mitä meillä oli koska siihen ei oo enää paluuta, ikinä. Mutta niin kai se on et se ei anna mitään vastustusta tai halua yrittää uudestaan ennen kun on kokeillut jotain muuta. Onhan se sen kautta rantain myöntänytkin. Ja se tekee niin kipeetä et tekee mieli joka ikinen kerta oksentaa. Ollaan kyllä eron jälkeen monesti päädytty sänkyyn mut ehkä se pitää minuu varalla ennen kun löytää uuden. Silti sitä kerta toisensa jälkeen lankeaa ja satuttaa itseään. Jotenkin tulee ajateltua et jos antaa, hän palaa vielä joskus.

Ja onhan meillä kyllä ollu parempaa seksiä kun aiemmin, tää uusi minä kun ei oo niin estollinen. On se ikävää huomata näin jälkikäteen miten kovin siitä voi nauttia. Mut niinhän ne sanoo, sitä oppii arvostamaan kun menettää. Ja mä menetin niin paljon. Elämäni rakkauden, ihmisen jota tulen ikuisesti rakastamaan niin paljon. Lasteni isän. Upeimman miehen mitä maa päällään kantaa. Ihmisen, joka liki 7 vuotta seisoi rinnalla vaikka olin yks vitun kusipää. Ja tän kaiken menetin vaan vittu sen takia etten uskaltanu kertoa. Kyse ei oo siitä etten olis häneen luottanut, luotin ja luotan edelleen 100 prosenttisesti vaan kyse oli siitä, että se sairas mieli halus suojella häntä tältä. Ihan vaan koska rakastan niin paljon. Niin paljon ettei sanat riitä.

Hän ei varmaan vieläkään ymmärrä tätä kokonaistilannetta koska sillon kun ollaan samaan aikaan samassa paikassa, vedän sen roolin ylle millä peitän miten vitun pohjalla todellisuudessa oon. Hän ei ehkä ymmärrä tän tilanteen vakavuutta mikä toki on sinänsä hyvä koska just tän takia halusin erota. Se ei nää miten suurimman osan päivästä kidutan itteeni. Jotenkin tän kaiken paskan jälkeen sitä illalla iloitsee että taas yksi päivä syömättä. Jokaisen vessareissun jälkeen on se  tunne et vittu jee mä hallitsen edes jotain. Tähän ero-yhteenpaluu kuvioon en voi vaikuttaa enää mitenkään mut syömiseen ja syömättömyyteen voin. Ja se helpottaa ihan helvetisti. Hetkeksi. Sit se todellisuus taas iskee kun märkä rätti päin näköä. Mut nyt tää karkaa taas niin sivuraiteille et parempi mennä ruokkimaan nuo lapset vaikka se ruoka  oksettaa.