Tänään oli toinen terapiakäynti. Aika samaa kaavaa se meni kun edellinenkin, puhuttiin tästä syömisongelmasta pelkästään tällä kertaa. Ei mitään uutta siis. Se taas kertoi faktoja miten tää oksentelu saa kaliumvarastot mm. hupenemaan ja miten se rasittaa sydäntä ja voi aiheuttaa sydämenpysähdyksen. Samoin kun syömättömyys vahingoittaa mm. suolistoa ja joskus tyyliin saatettaisiin joutua tehdä se avanne.
Terapeutti oli konsultoinut sitä lääkäriä ja se oli laittanu mulle e-reseptin Seronileihin ja Opamoxeihin. Nyt tässä hetken pohdittuani mietin et ehkä noista vois olla hyötyä sit kuitenkin. En vielä kuitenkaan niitä hakenut.
Lisäks se puhui et tää oma syömistilanne sun muu jos ei tästä lähde korjautumaan niin päiväosastohoito olis sit seuraava vaihtoehto. Onks tässä sit niin sairas et tarvii jotain osastohoitoa? Ilmeisesti. Ensin lääkkeet ja sit osastolle, hienoa. Niin epäonnistunu vissiin oon kun en omin avuin pärjää.
Sit se kysyi et olisko mahdollista saada apua esim. kerran pari viikossa niin et voisin istua valmiiseen ruokapöytään. No, kukapa mulla olis tekemässä ruokaa valmiiks tai mihin vois mennä syömään? Ei kukaan.
Menin muuten O:n kyydillä sinne terapiaan. Se kysyi et ahdistaako hän mua. No ei todellakaan, päin vastoin sen seura vaan piristi. Olin tosi hyvän tuulinen siihen asti et meidän äiti äsken lähti. Jostain syystä yhtäkkiä vaan tuli mieleen et niin, me ei O:n kanssa olla enää yhdessä. Ei olla, ei olla. En ymmärrä miten se sillein vaan tuli mieleen. Tiedä sitä sit. Vittu kun asiat oiskin toisin. Mietin et niin, voisin olla iloinen ja onnellinen sen sijaan et olisin masentunut ja onneton. Mut minkäs teet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti