Juteltiin nyt illasta O:n kanssa ja se sai mut nyt vakuuttumaan siitä et sillä ei nyt oo mitään intressejä muihin naisiin, eikä se vissiin oo mitenkään kiinnostunut muita kokeilemaan. Ja jos oikein ymmärsin niin se antaa meille vielä mahdollisuuden (tuntuu et tällein sairaana mulle pitää kaikki vääntää rautalangasta)! Sitä en tiedä mitä se käytännössä tarkoittaa mut toi tieto riittää mulle ettei toivoa oo menetetty.
Ja voin sanoa, se jos mikä motivoi nyt oikeesti hoitamaan itseni kuntoon ihan perusteellisesti. Koska nyt se sanoi ne sanat mitä oon niin kauan odottanut ja halunnut kuulla. Ehkä mä en enää ainakaan niin pahasti vajoa sinne epätoivon syövereihin.
Mut aikaa tää kaikki vaatii. Ja keskustelua. Mut ennen kaikkea kaiken pitää edetä rauhassa. Meidän, mun paranemisen, kaiken. En halua mitään pilata sillä et taas kiirehtii. Tai että asioita jäis puolitiehen. Kunhan O on valmis, haluaisin sen kanssa keskustella kaikki asiat halki. Siis niin et mitä hän toivoo ja tuntee ja näin.
Mut on se vaan ollu niin suuri tuki ja turva. Oikeesti miten kiitollinen sitä saa olla et kaikesta huolimatta se on mun tukena tässä. Ja se on se tärkein tuki. Ehkä voin tänä iltana käydä pitkästä aikaa nukkumaan yksin ilman kyyneleitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti