Tänään taas tälläinen päivä et pakko koko ajan kirjottaa koska ahdistaa niin kovasti et tuntuu ettei saa henkeä. Sitä miettii et voi vittu tällästäkö tää lasten elämä on, katsoo kun äiti itkee koko ajan ja ahdistuu siitä vaan entistä enemmän. Ja ei auta mikään puuhailu, se kun ahdistaa niin se ahdistaa, ei siinä oikein mikään auta.
Pahinta vielä se et O tuntuu olevan niin huoleton eikä sitä tunnu vaivaavan mikään. Jotenkin tuntuu niin kohtuuttomalle et just minä joudun nää tunteet käymään läpi. Vittu kun kukaan ei ymmärrä etten oikeesti selviä tästä. Oon niin vitun yksin tän kaiken paskan kanssa. Niin umpikujassa ettei tästä oo mitään pakokeinoa. Onhan noita ystäviä muutama mut kun ei niille halua puhua niin yksityiskohtaisesti. Tää kaikki rasittaa niin paljon jokaista läheistä. Vittu kun sitä halus vaan O:ta suojella tällä. Jotenkin sitä vaan luotti et se ymmärtää kyllä kunhan kerron syyn, kaiken. Mut ei se ymmärrä. Tuntuu et se vaan haluaa rankaista siitä et olin niin rikki etten siinä tilanteessa nähny muuta ratkaisua kun erota. Ja toisaalta, onhan tää ihan vitun raskasta et ihan hyvä et sain hänet säästettyä tältä. Vaikka tiedän, et hän on ainoa jonka avulla voisin vielä olla ehjä. Koska rakastan sitä vaan niin vitun paljon. Niin paljon et sydämeen sattuu ihan helvetisti. Niin paljon et voisin repiä sen rinnasta ulos ja heittää pois et tää helpottaisi. Jos vaan saisin sille sanottua miten paljon sitä rakastan ja kaipaan. En olis ikinä voinu kuvitella et tälläistä tuskaa voi ihminen tuntea. Tää itseinho omien ratkaisujen takia on niin kova et tekis mieli vaan tarttua veitseen. Mut niin alas en halua enää ikinä vajota. Ennemmin sit näännytän itseäni, siitä ei jää arpia kun sisäisiä. Niitä ei kukaan nää eikä joudu selittelemään kellekkään yhtään mitään.
Tälläisinä hetkinä sitä kaipaa omaa isää. Vaikka siitä on yli kymmenen vuotta kun hän nukkui pois mut se ikävä ei katoa. Muistan miten isä aina osas lohduttaa oikein, auttaa. Se osas sanoa just oikeat sanat ja pyyhkiä kyyneleet poskilta. Se oli tuki ja turva jolle pystyi kertoa mitä vaan. Tiedän, et meidän isä olis rakastanut O:ta. O on just sellanen mies jonka jokainen isä toivoo tyttärelleen. Just sellanen mies, jonka käsiin oman rakkaan tyttären luottaa. Just sellanen et niillä olis kemiat kohdannut niin hyvin et isä ei olis antanut tän kaiken tapahtua. Hän olis pitänyt O:sta enemmän kun kenestäkään muusta vävyehdokkaasta. Nyt hän varmaan katsoo tuolta pilvenreunalta miten tytär mokasi kaiken niin pahasti kun vain voi. Ja tiedän et hän korjais asiat jos vaan voisi. Tukisi kaikesta huolimatta, halaisi tiukasti ja lohduttaisi. Voi vittu että on sitä ikävä. Niin ikävä ettei voi sanoin kuvailla. Sama kun on ikävä O:ta. Mut vielä uskon et isän kanssa tavataan, ennemmin tai myöhemmin. Tällä hetkellä vaan toivois et se aika tulis pian.....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti