Nää todellakin on vaan omia päätelmiä ja ajatuksia, en todellakaan tiedä oonko edes pikkasen kärryillä. Se terapeutti vaan sai ajattelemaan asioita.
Mä vähän luulen et O on loukkaantunut jo pelkästään siitä et jätin hänet mut myös siitä et en kertonut syömishäiriöstä. Ja hänellä on siihen täysi oikeus mut hänen pitäis yrittää ymmärtää asiaa myös mun näkökulmasta. Tuntuu et hän on niin jämähtänyt niihin omiin ajatuksiin et se ei osaa ajatella asiaa myös toiselta kantilta. Siks olis niin hyvä jos hän juttelis erään yhteisen tutun kanssa kun se osaa asiat esittää niin hyvin.
Ja mä veikkaan et hän myös miettii omia periaatteita. Mm. siinä kun hän sanoi et lähtee viimeisen kerran. Okei, ymmärrän tänkin mut joskus olis hyvä niistä periaatteistakin päästää irti ja ajatella tunteella ja niin mitä itse tuntee sydämessään. Nimittäin jos mä en olis luopunut omista (sairaista) periaatteista, O ei tietäis vieläkään ja varmaan mulla olis jo uus laastarisuhde. Periaatteet on hyvä ollakin mut tälläsissä tilanteissa niitä pitäis tutkailla uusiksi. Eikä se todellakaan tarkoita et hänen uskottavuus menis. Päin vastoin, se näyttäisi kaikille miten epäitsekkyys on joskus hyvästä. Koska tää tilanne nyt ei oo millään tapaa perinteinen.
Hän varmaan miettii mitä muut ajattelee. Siitä jos hän antaisi meille sen viimeisen mahdollisuuden, miten ne miettis miten O voi olla tälläsen sairaan ihmisen kanssa (vaikka ihmiset vielä tiedä mistään mitään). Mut tää on mun mielestä sellanen asia mikä pitäis kääntää ympäri ja ajatella niin et ei ne minään pellenä häntä pitäis. Tai saattaisihan ihmiset alkuun miettiä et miks näin mut kuten sanottu, ne ei tiedä kaikkea, vielä. (Terapiassa puhuttiin et olis "hyvä tulla kaapista ulos" tän sairauden kanssa mut siihen en oo valmis vielä.) Mä uskon et meidän ja hänen ympärillä on niin fiksuja ihmisiä et ne kyllä pitäis sitä vaan hienona asiana. Ihmiset näkis miten vahvoja me ollaan ja miten ollaan valmiita tekemään kaikkemme. Ja se jos mikä on ylpeyden aihe. Hänestä oltaisiin ylpeitä. Miten hän kaikesta huolimatta seisoo rinnalla. Miten upea ihminen hän on. Se jos mikä on ylpeyden aihe. Mut uskon et hän ei nää tätäkään puolta asiassa.
Veikkaan et hänen on vaikee uskoa ja luottaa siihen et oon muuttunut. Siks haluaisin sen hänelle todistaa mut kun en tiedä et miten? Terapeutti sanoi et niissä yhteisissä kohtaamisissa mut miten se voi onnistua kun niitä on niin vähän? Mut vielä mä haluan keinon keksiä. Ymmärrän täysin miks hänen on vaikea uskoa, olis munkin vaikeeta hänen sijassa mut kun miettii asiaa niin et menettääkö siinä mitään jos antaa toisen näyttää? Jos taas ei, siinä menettää aika paljonkin.
Nää kaikki vaatii aikaa. Eikä tää nyt oo mikään et tyrmään ne hänen ajatukset sun muut mut halusin itselleni selkeyttää sen et niillä asioilla on ne kaksi puolta, aina. Tottakai hänen ajatukset ja mielipiteet on ihan yhtä tärkeitä kun muiden mut joskus hänen olis myös hyvä pysähtyä tarkastelemaan asioita vähän laajemmin kun se oma näkökanta. Mut sit toisaalta taas, jos hän ei siihen kykene niin ehkä se on sit vähän epäkypsää... Tiedä häntä. Ja puhua! Hänen olis niin hyvä puhua jonkun muun kanssa kun yhden jonka kanssa se viettää paljon aikaa. Koska se jos mikä on todella, todella väärä ihminen kuuntelemaan tai antamaan uusia näkökulmia asioihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti