Hänelle.

Tää on vähän vanhempi teksti (joka sana pitää silti paikkaansa yhtä paljon kun silloinkin) mut piilotin tän siks aikaa kunnes O oli lukenut ne mitä sanoin. Ihan  vaan sen takia koska se olis tehnyt niin vitun kipeetä ja hajottanu kaiken nähdä et se lukee tän mut ei välitä.

Muistatko sen koulupäivän mistä tää meidän tarina sai alkunsa? Se oli salipäivä, taisi olla yks keväinen torstai vielä. Olit koko päivän kiusannut ja naurattanut minua. Muistan, miten loppupäivästä meillä tuli puhetta tisseistä (:D) ja sanoin et et kuitenkaan uskalla koskea. Yllätykseksi tulitkin takaa päin ja nappasit kiinni. Siitä tää kaikki sai ihan alkunsa.

Olin jo pitkää ollut suhun korviani myöten ihastunut. Sillon vaan pelkäsin antaa tunteille valtaa. Pelkäsin et satutan vaan itseni taas ja jään yksin. Mut onneks annoin koska muuten en olis kokenut tätä kaikkea sun kanssa. Muistan vaan miten koitin tehdä sut mustasukkaiseksi ja pyysin ystävää tekemään pari fritsua tohon rinnan yläpuolelle ja sit koulussa oikein avonainen paita päällä :D kaikkea idioottia sitä yrittikin et saisin sun huomion :D Mulla oli jo ennen meidän seurustelua sun kuva tietokoneella taustakuvana. Ja siitä siirsin sen puhelimeenkin taustakuvaks. Sillon ei ollu mitään älyluureja et piti vielä ensin se kuva tallentaa Galleriasta koneelle ja sieltä siirtää puhelimeen :D kaikki meidän mesekeskustelut oli tallennettuna ja niitä iltaisin luin typerä virne naamalla :D

Seuraavan kerran kun pääsin sun lähelle muistan, miten olin ystävän luona yötä samaisena keväänä. Laitoin sulle viestiä et haluaisin jutella, voitaisko nähdä. Taisit mut hakea keskustasta ja mentiin sinun asunnolle. Siellä keitit kahvia ja juteltiin ihan kaikesta muusta, koska "unohdin" mitä asiaa mulla oli. Todellisuudessa mulla ei ollut edes mitään asiaa, halusin vaqn nähdä sut mut pelkäsin et muuten et suostu. Siinä tilanne johti toiseen ja päädyttiin sänkyyn. Mitään ei sillon kuitenkaan tapahtunut vaikka housut siinä tais lähteä. Siitä alkoi se tapailu mikä pikkuhiljaa muuttui vakavammaksi.

Kaikista omista ja meidän yhteisistä ongelmista huolimatta nää oli elämäni onnellisimmat seitsemän vuotta. Voi kumpa olisin uskonut et kerrankin myös mulla on oikeus olla onnellinen. Että myös mulla voi olla joku jolle voisin kertoa kaiken ilman et se hylkää. Ja se joku olit sinä. En osaa edes pukea sanoiksi miten onnelliseksi teit minut. Sä rakastit mut taas ehjäksi, sait uskomaan et jonain päivänä uskallan avata itseni kokonaan. Että jonain päivänä kaikki paska olis vaan kaukainen muisto. Ja sinun avulla selvisin. Selvisin masennuksesta. Annoit syyn nousta aamulla sängystä, annoit syyn olla taas onnellinen.

Annoit meille kaksi maailman ihaninta lasta joille olet huikea isä. Lapset voivat olla sinusta ylpeitä. Ja minä myös.

Haluisin niin kovin pyytää anteeksi. Anteeksi kaikkea mitä tein ja sanoin pahimpina aikoina. Haluisin jotenkin saada sinut ymmärtämään et en tarkottanu niitä rumia sanoja, tekoja. En vaan osannut purkaa sitä pahaa oloa muuten. Ja se on väärin. Mut sinä jaksoit kaikesta huolimatta. Rakastit silti vaikken aina sitä ansainnut. Voi miten kaipaan sitä. Tekisin mitä vain et voisin pyyhkiä sen paskan pois ja saada sinut taas rakastumaan minuun. En oo se sama paskiainen enää. Oon lähempänä sitä höppänää johon joskus ihastuit ja rakastuit. Se sama ihminen joka olis valmis tekemään mitä vaan et olisit onnellinen.

Voi miten mulla onkaan ikävä. Niin ikävä ettei sitä voi sanoin kuvailla. Ikävä sinua ja meitä. Ikävä niitä iltoja kun vain makailtiin sinun asunnolla sängyllä ja katseltiin muumeja tai Alfredia. Ikävä sitä miten sitä aina välillä heräsi keskellä yötä ja katseli vain kun nukuit. Niin komea ja ihana myös nukkuessaan. Niitä yhteisiä suihkuhetkiä. Niitä päiviä mitkä kulutettiin vain sängyssä makailuun. Niitä öitä kun tehtiin kaikkea muuta kun nukuttiin. Sitä, kun muutettiin yhteen. Sitä kun meistä tuli perhe. Kaikkea mitä koettiin yhdessä.

Sinä osasit aina lohduttaa ja piristää. Vaikka aina et sanonut mitään, halasit tiukasti ja se syli oli maailman turvallisin paikka. Siinä oli niin hyvä olla. Kuljit rinnalla vaikka aina en sitä ansainnut. Voi vittu miten ikävä sitä on. Tiedän, et sinun avulla selviäisin tästäkin. Paremmin kun koskaan aiemmin koska nyt mulla on apuna terapia. Sen takia muutos tulee olemaan pysyvä. Ja haluisin et olisit mukana, osana tätä.

Voi kun ymmärtäisit etten tehnyt tätä pahalla tai sen takia et en rakastaisi tai olis ollut onnellinen. Luulin tekeväni oikein kun säästän sut tältä paskalta mitä käyn läpi. Rakastan sinua niin paljon etten halunnut et joudut kokemaan mitään tälläistä. Rakastan niin paljon, että luulin et ymmärtäisit kunhan vain saisin kerrottua kaiken. Koska aiemmin aina ymmärsit. Mut et tällä kertaa. Ja sen jotenkin ymmärrän.

Ja kyllä minä olin onnellinen, sun kanssa. En vain ollut onnellinen tän oman tilanteen keskellä. Sitä vaan on varmasti niin vaikea ymmärtää jos itse ei oo kokenut miten mielenterveys voi pettää. Ja mun kohdalla se kun pettää, se pettää kunnolla enkä osaa toimia oikein. Tai sitä siinä tilanteessa luulee toimivansa oikein.  Mut ei se sairas mieli vaan tajua ennenkun on liian myöhäistä. Tehty mikä tehty. Voi kun sen sais tekemättömäksi.

Oon myös oppinut ymmärtämään sinuakin. Miten väsynyt oot ollut etkä tehnyt asioita kiusallasi. Jotenkin sitä vaan oli niin vitun itsekeskeinen. Ja oikeesti miten pahoillani olen miten pahasti sua sillon kolme vuotta takaperin satutin. Mut olin sillon niin hukassa ja sekaisin. Halusin sillonkin kertoa tästä enemmän kun mitään mut en uskaltanut. Pelkäsin niin et menetän sut. Ja menetinkin. Hetkeksi. Mut sit sä palasit ja paransit mut. Se oli yks elämäni onnellisimmista päivistä kun muutit takasin kotiin.

Vaikka se tapahtui sillon liian nopeasti. Meidän olis oikeesti pitäny asua erillään riittävän kauan. Edettiin taas liian nopeasti. Vaikka montaa yötähän sinä et siellä viettänyt mut kuitenkin meillä oli ne omat paikat. Paikat missä olla yksilö. Ja niin vois olla nytkin.

Minä en tarvitse yhteistä osoitetta ollakseni onnellinen. Uskon et säilyttämällä myös sen oman vapauden meillä vois olla vielä onnellinen suhde. Enkä sano et meidän pitäis ikuisesti asua erillään. Koska tulevaisuutta ei voi kukaan ennustaa. Mulle riittäisi se et olisit mun rinnalla tän kaiken keskellä. Se  tiedän sinun olevan minun. Ja minun olevan sinun. Aloitettais kaikki alusta. Rakastuttais palavasti uudelleen. Käytäisiin minilomilla yhdessä. Oltais kun pariskunta, perhe. Vaikka sit omanlainen mutta perhe kuitenkin.

Sillä ei oo mitään väliä mitä muut ajattelee. Me näytettäis niille miten vahvoja me ollaan. Miten paljosta ollaan selvitty ja miten tullaan selviämäänkin. Moni varmasti sisimmissään kadehtis meitä. Miten vahvoja oltais yhdessä.

Tiedän et mennyttä on vaikea unohtaa. Ja usko pois, jos vaan voisin palata ajassa taakse päin tekisin paljon asioita toisin. Mut haluan vaan sinun uskovan et se kaikki on historiaa. Tekisin mitä vaan et uskoisit. Koska mä uskon et tää on myös sua kasvattanut ihmisenä.

Voi kun voisin näyttää ja kertoa miten rikki oon. Mite oon niin hajalla. Ei oo päivääkään ilman kyyneleitä tai ikävää. Ja se sattuu niin vitusti. Niin vitun paljon et voisin vaan oksentaa.

Voi kun voisin kertoa miten kauniisti teidän äiti susta puhui. Se sai minut uskomaan et vielä jonain päivänä sinäkin ymmärrät. Nielet ylpeyden ja annat mahdollisuuden. Se sai mut tajuamaan miten loukkaantunut varmasti olet. Ja sulla on siihen täysi oikeus. Koska oon loukannut sua niin pahasti. Kun en kertonut tätä viimeistä isoa asiaa, kun jätin. Mut mä lupaan ja vannon, mulla ei oo enempää salaisuuksia. Kuten oon sanonut, tiedät musta aivan kaiken. Kerran kysyit monta kertaa olen toiminut niinkun parisuhteessa ei pitäis toimia. Kerroin silloinkin kaiken. Melkein. Unohdin mainita sen, kun yks sun ystävistä sillon vuosia sit laittoi viestin et haluaa mut. Mut sen sinä tiesit jo! Näytin jopa sen viestin sillon. Sulle ja sun ystävälle. En vaan halunnut aiheuttaa taas teidän välille mitään kitkaa. Mutta oikeasti, oon toiminut väärin mut sillon oon ollu niin hukassa. Jokainen kerta tapahtui kun ednos edellisen kerran oireili. Ja voi kun olisin jo sillon hakenut apua. Noita ei olis tapahtunut koska sillon olisin myöntänyt et mulla on ongelma. Sen takia kadun entistä enemmän, koska tiedän et noi olis ollut vältettävissä. Vaikka ei se oo mikään selitys et olin pääni kanssa hukassa, en syönyt ja join alkoholia. Sen takia en sitä nyt käytä. Koska syömättömyys ja holi on todella huono yhdistelmä. Ja kadun miten vitusti oon sua satuttanut.

Ymmärrän et se on helvetin vaikea uskoa et oon muuttunut. Antaisit näyttää ennen kun se on liian myöhäistä. Ja haluan että tiedät et otin tosissani kaiken mitä oot sanonut. Kun sanoit et kun täältä lähdet,  lähdet viimeisen kerran. Mut samalla uskoin et kun kerron kaiken, sä jonain päivänä ymmärrät. Sen ei tarvii merkitä meidän tarinan loppua. En todellakaan tarkoittanut pitää sinua pilkkana tai kuvitellut et voin oman pään mukaan toimia. Kuvittelin, et osaat ajatella asioita kun tiedät kuitenkin mun menneisyyden synkät hetket. Ja haluan sanoa, en todellakaan tarkoittanut sitä näin.

Tää on niin raskasta. Niin vitun raskasta eikä valoa näy tunnelin päässä. En vaan kestä tätä. Tää on niin liikaa kun tietää miten oon muuttunut ja miten me onnistuttaisiin.

Toivoisin niin että jonain päivänä ymmärtäisit miks tein sen ratkaisun ja halusin erota. Vaikka se oli niin iso virhe ja väärä ratkaisu mitä todellakaan en oikeesti olis halunnut tehdä. Toivon et  voisit sen virheen vielä joskus antaa anteeks.

Haluaisin välillä jo luovuttaa. Kuihtua hiljalleen pois koska sit tää tuska helpottaisi. Menneisyys ei enää jatkais kaiken pilaamista. Ja saisin olla osa sun elämää. Suojelisin kaikelta pahalta. Uskoisin et vielä jonain päivänä me nähtäisiin. Ei olis kipua ei ikävää. Ehkä säkin sit muistaisit myös ne hyvätkin hetket. Ja vieläjonain päivänä ymmärtäisit miten tää kaikki vaan oli liikaa. Miten särkynyt olin. Antaisit anteeks kaiken.

"Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin
että vastatuulessakin lentää jaksaisi
Kovat oli ajat ollu hällä takana
mut kuka uskois et' on olemassa
surullisia keijuja?

Pää painuksissa mainitsi hän kerran
murheistaan
Fauni hymähti, ei ottanut tosissaan
Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?
Vakavasti otti vasta kun tuo pieni keiju
nukkui pois

On paratiisi meillä täällä näin
vaan ei aina kaikki koe sitä näin
Sillä faunin, peikon, keijunkin
suru joskus kiinni saa
ja vie mukanaan

Yksinäisen keijun tarina kosketti kaikkia
Peikot lohdutteli keijuja, haltijat fauneja
Kaikkialla huokausten kera toistettiin:
Miksi se yhden hengen vaati
ennen kuin me muistettiin:

Ois paratiisi meillä täällä näin
jos elettäisiin aina lähekkäin
ja vaikka faunin, peikon, keijunkin
suru silloin kiinni saa
se ei vie mukanaan

Ois paratiisi meillä täällä näin
jos elettäisiin aina lähekkäin
ja vaikka faunin, peikon, keijunkin
suru silloin kiinni saa
se ei vie mukanaan"