Kauhee miten sitä onkin ikävä kun sai istua toisen kainalossa, halata kun teki mieli, nukkua lähekkäin, olla vaan. Ainut tuollainen läheisyys mitä saan on lapsilta. Ei sillä, ihanaahan se on mut kyllä tässä alkaa kaipaamaan sitä sellaista "aikuisten läheisyyttä" jos niin voi sanoa. En tarkoita nyt mitään seksuaalista vaan ihan sitä läheisyyttä yleisesti.
Nyt niitä hetkiä osaa arvostaa ihan eri tavalla. Voi kun oisin tän päivän tiennyt tulevan, olisin takannut läheisyyttä niin helvetisti. Vaikka ei sitä voi varastoida- voi kun voisikin! Sitä haluais edes yhden yön nukkua toisen kainalossa ja tuntea olevansa turvassa ja lähellä.
Sitä vaan nykyään tuntee itsensä niin yksinäiseksi näin iltaisin. Voi kun olis joku jonka kainalossa katsoa vaikka leffaa. Sais olla vieressä eikä tartteis illasta toiseen yksin olla. Ei mulla oikein oo ketään sellaista kaveria. Tai on naisia mut se ois vähän outoa jonkun naisen kainalossa leffaa katsoa ja halata jos tulee halipula.
Ja iltaisin sitä on yksin niin omien ajatusten vanki. Täällä on niin hiljaista aina kun lapset käy nukkumaan. Sillon yleensä se todellisuus iskee, varsinkin jos oot koko päivän viettänyt yksin. Se on kauheeta kohdata yksin. Kauheeta tajuta se et oikeesti, sinä olet yksin, sulla ei oo ketään. On mulla ystäviä muutama mut ei ne oo sama asia.
Ei sillä, on tää myös toisaalta ollu tosi helpottavaa ja virkistävää olla ihan itsekseen, saanut ajatella (vähän ehkä liikaakin....) ja pohtia asioita. Toisaalta se on hyvä mut sit taas, asioilla on aina se toinenkin puoli. Mut oon oppinu itsestäni niin paljon tänä aikana jo ettei tosikaan.
Mut helvetti et on ikävä. Niin vitun kova ikävä et sitä ei haluais ajatella, tekis mieli vaan vetää sitä roolia päivästä toiseen et kaikki olis hyvin. Jos sitä sais itsensä vaikka huijattua luulemaan niin?
Mut ei se toimi niin. Ei se vaan toimi ja se tuli opittua taas kantapään kautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti