Välillä sitä toivoisi et joku kertois mitä tehdä ja miks just minä olen saanu näin paskat kortit elämään. Sitä miettii et ehkä oon ansainnu tän kaiken paskan. Mut toisaalta, on tää ollu niin opettavaista ihan kaiken suhteen mut ennenkaikkea oon oppinu itsestäni tosi paljon. Ja se jos mikä on tärkeitä koska ilman sitä en olis voinu muuttua ihmisenä näin paljon.
Mulle on ollu tosi tärkeetä oppia ymmärtämään et miks oon käyttäytyny niinkun oon koska vain sen avulla pystyn muuttamaan omaa käytöstä. Et myöntää itselleen syyn sille miks oon ollu niin paska ihmisenä pystyy ja ennen kaikkea haluaa muuttua. Ja oonhan mä muuttunutkin! Ehkä O:kin alkaa sen pikku hiljaa huomaamaan? Se kun oikeesti sai kaiken ulos ja kerrottua O:lle mä uskon tai oikeestaan tiedän niin vahvasti et paluuta siihen vanhaan paskaan ei enää oo.
Ja et me ollaan entistä vahvempia koska se tietää nyt musta aivan kaiken. Haluisin vaan sen kanssa jutella oikeesti sillein kunnolla mitä molemmat ajattelee ihan kaikesta, miten tästä eteenpäin joo päivä kerrallaan mut silti ja ennen kaikkea missä mennään nyt. Nää on niitä asioita mitkä mua on nyt vähän mieltä painanut aina välillä vaikka toisaalta se et se on sanonu et se rakastaa mua on merkinny tosi tosi paljon mulle. Toisaalta ne teot on vähän vajanaisia ollut (joo ollaan harrastettu sekisä ja halailtu ja pussailtu kyllä) mut ehkä sen aika ei oo vielä?
Kaipaan vaan niin sitä aikaa kun sekin oma-aloitteisesti laitteli viestiä. Kun ihan niitä näitä vaan tekstailtiin. En kyllä oo varma onko O ikinä itse ensin mulle sanonu et sillä olis ikävä tai mitään? Ei varmaan :D se on vähän sellanen perus mies mikä ei puhu mutta pussaa :D Ja se kelpaa ja riittää mulle kyllä, olis vaan kiva nyt tässä tilanteessa vähän puhuakin. Ja olis se ihanaa jos se laittais joskus mulle ensin viestiä tai sanois et se rakastaa mua, kuten ennen vanhaan. Nyt se oon ollu mä jolta on aloite siihen suuntaan tullut. Ennen se oli aika useasti O joka mulle ne kolme maailman tärkeintä sanaa sanoi. Noh, ehkä sekin päivä tulee vielä joskus.
Jotenkin välillä tuntuu et mä en kuuluis O:n elämään ihan kokonaan tai et se ei olis nyt ihan tosissaan ja täysillä tässä. Välillä tuntuu et sillä olis kaks elämää, toiseen kuulun mä ja toiseen en. Varmaan sen takia kun se jos joku sille soittaa kun se on tässä, sanoo et se on mun luona tyttöjä katsomassa. No onhan se totta mut ei se nyt kai sen takia vaan tänne tuu. Ihankun se selittelis et vain ja ainoastaan tyttöjen takia on täällä. Ja just ettei kukaan vaan tiedä et mitä meillä on meneillään. En tiedä, tosi typeriä ajatuksia taas. Ja tuo et en kuulu sen elämään, me ei olla käyty yhdessä oikein missään kylässä. O:n vanhemmilla ja naapurissa. That's it. Jotenkin siellä nuoremman synttäreilläkin oli vähän sellanen olo et se ei kauheesti huomioinu mua kun oli vieraita. Ja just siellä naapurissakin, ei tullu viereen istumaan eikä koskenu, olin niinkun oikeesti kirjaimellisesti vain kuskina sille. Sit kun se ei luultavasti oo kellekkään mitään puhunu. Ihankun en vaan olis oikein osa sen elämää.
Ja kyllä, ymmärrän myös siltä kannalta et se saattaa hävetätai jotain, et sil on jotain periaatteita ja se ei halua kiirehtiä mut haluisin vaan et se luopuis niistä. Koska mua kalvaa vielä kuitenkin se epävarmuus kaikesta. Ja kun kauheesti tuntuu saavan varoa mitä sanoo ja kenelle ja miten toimii sen seurassa kun on muita paikalla. Kaupungillakin olis vaan tehny mieli ottaa kädestä kiinni mut enhän mä niin voi tehdä.
Mut kyllä mä pääasiassa olen ihan tyytyväinen tähänkin mitä nyt on ❤ Sitä vaan kun on niin epävarma itsestään niib kuvittelee kaikkea tyhmää.. Ainakin oon oppinu super kärsivälliseksi jos en muuta! Pitää ottaa varovasti asiat puheeksi jossain välissä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti