Ja niin on tainnut käydä meidän suhteen ja nyt oikeesti punnitsen taas onko musta tähän. Jos tässä uudestaan yritetään, niin eikö se tarkoita sitä että molemmissa tapahtuu se muutos? Että molemmat pyrkii muuttamaan niitä toimintatapoja mitkä hiersi meidän suhdetta? Kyllä. Mutta meistä vain minä olen muuttunut.
Ai miksi nyt mietin tätä?
O soitti äsken ja kysyi haittaako jos hän lähtee toiseen kaupunkiin oluelle. Vastasin rehellisesti että kyllä se haittaa koska olin aiemmin muutamaan otteeseen ilmoittanut haluavani illalla lenkille, koska moneen päivään en ollut taas saanut omaa aikaa ilman lapsia, edes aamulla. Ja tiesin, että sen voimalla pystyin syömään normaalisti oksentamatta (mutta kiitos tämän, sekin meni vituiksi ja oksensin koska en pääse muuten kaloreita kuluttamaan). Vanha minä olisi kireään äänensävyyn vastannut että joo ei haittaa, tee mitä teet. Mutta ei, vaikka rehellisesti sanoin mitä mieltä olen, O lähti silti. Kuten se ennenkin olis tehnyt. Kuten ei ennenkään, hän ei ole valmis luopumaan omista tekemisistään kenenkään muun vuoksi. Eli ei muutosta siinä (kään).
Oikeesti mua ei enää edes suututa, itkettää vain koska oon niin pettynyt. Ikään kun sitä käytettäisiin hyväksi miten epätoivoinen oon ollu. Oikeesti, mulla ei oo omaa aikaa ollu tässä viime kuukausina kuin pari hassua tuntia, O:lla liki joka päivä. Aivan kuten ennenkin. Mutta itse oon pitäny osani sopimuksesta enkä oo valittanu aiempaan tapaan.
Miks mun pitäis muuttua mut toisen ei? Vaikka oon ollu ihan paska aiemmin, mut niin on kyllä O:saakin varaa muuttua. Jos hän ei siihen pysty niin onko tässä vitunkaan järkeä? Kysynpä vaan. Kyllä kieltämättä tässä mielentilassa se viikko-viikko lastenhoitovastuu kuulostaa enemmän kun houkuttelevalle.
Oikeesti oon niin pettynyt ja surullinen etten taas kykene muuta kun itkemään. En vaan jaksa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti