Jotenki on taas niin paha olla mut sitä vaan ei oikein saa ulos, kiitos lääkkeiden. Eilen itkin pitkästä aikaa terapiassa, se vaan tuli enkä voinu sille mitään. Sit olikin loppupäivän mieli vähän maassa.
Se terapia alkaa mua vituttamaan kerta kerralta vaan enemmän. Jotenkin tuntuu ettei olla yhtään samalla aaltopituudella sen terapeutin kanssa. Se odottaa multa ihan järkyttäviä määriä edistymisiä ja sit tunnen itseni ihan totaaliseksi luuseriksi kun en niissä onnistu. Tuntuu et se vaan ei tajua miten kovasti yritän, oikeesti yritän taistella vastaan sitä mörköä mun päässä mut usein vaan järki häviää sen taiston. Ehkä en vaan oo sit tarpeeks hyvä ihminen ansaitakseni paranemisen.
Ja usein tuntuukin et vitut tästä, voin elää näinkin ja kuolla sit tähän jos kuolen. En vaan oikeesti jaksa. Haluan olla laihempi ja pienempi, jos se onnistuu näin niin so what, ihan vitun sama. Oon vaan niin loppu. En enää ees halua syödä, en tahdo enkä pysty.
Kauheen ristiriitaista kaikki. Oikeesti kun se järjen ääni on voimakkaampi, ymmärrän oikeesti miten sairasta tää on ja haluan parantua ihan tosissani. Sillon tiedän et ei ihminen elä syömättä, ei keho vaan yksinkertaisesti toimi. Mutta. Sit tulee se mörkö kuiskimaan et sä mihinkään kuole, oot niin lihava että varastoja löytyy kyllä mitä käyttää. Et voin lopettaa sit kun oon laihempi. Sit voin olla onnellinen ja mua rakastetaan. Että jatka vaan vielä, jatka jatka.
Oon taas muuten siirtyny uusille kymmenluvuille taas. Ensin iloitsin siitä mut sit mietin et siihen meni näin kauan, oon ihan paska. Vitun vaakariippuvuus.
En oikeesti tiedä mitä tehdä. Oon taas niin hukassa. Kauheeta kun melkein 90% ajasta päässä pyörii ruoka, kalorit, laihtuminen. Haluaisin välillä ajatella jotain ihan muuta. Vittu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti