Uusi osoite.

http://miaednosana.blogspot.fi/

Hetki taas vierähtänyt

O:n kanssa asia selvitetty, ehkä vähän taas omaa ylireagointia mut pahalle se silti tuntui ettei yhtään välittäny mun mielipiteestä. Noh, ollutta ja mennyttä.

Oon nyt viimepäivät oikeestaan vaan ollut. Katsonu Vampire Diarseja ja löhöilly. Ruokailut menee samaa rataa kun aiemmin, eli en juurikaan syö.

Ei vaan huvita. Ei kiinnosta. Ei jaksa. Ahdistaa. Välillä sitä vaan miettii et miksei vois tätä elämää näinkin viettää. Lääkkeet saa mielen turtumaan ja syömättömyys laihduttaa. En tiedä, motivaatio niin kadoksissa taas.

Tänään tosin söin pussillisen nuudeleita, pari pientä suklaapatukkaa ja Skittlesejä ja nyt soimaan itseäni miten vitun paljon tulikaan taas syötyä. Oikeesti, miten jäätävä määrä noissakin on kaloreita. Hyi saatana.

Kaloreista tulikin mieleen miten oikeesti pienet arjen asiat piristää. Huomasin et O oli kirjoittanut yhteen mun kalorimuistilappuun jotain et laske ennemmin vaikka tähtiä taivaalta kun kaloreita ;) (tai jotain tollasta kuitenkin) Ja oikeesti se sai mut hymyilemään. Ja niinhän se järkiminä ajattelee et pitäis ollakin, mut se vaan on niin tiukassa. En uskalla mitään laittaa suuhuni jos en oo kaloreita tsrkistanu ensin. Edes googlesta suuntaa antavat mut jonkinlaisia numeroita saatava ensin. Toisaalta tosi ärsyttävää ja rasittavaa mut siihenkin jo jollain tapaa tottunu et se tulee ihan luonnostaan.

Blaah, taidan hetkeksi mennä tonne lasten viereen pötköttelemään etten taas oksenna. Oon nyt varmaan 3 (?) päivää  ollu oksentamatta, jee.

Kun vain toinen muuttuu

Ja niin on tainnut käydä meidän suhteen ja nyt oikeesti punnitsen taas onko musta tähän. Jos tässä uudestaan yritetään, niin eikö se tarkoita sitä että molemmissa tapahtuu se muutos? Että molemmat pyrkii muuttamaan niitä toimintatapoja mitkä hiersi meidän suhdetta? Kyllä. Mutta meistä vain minä olen muuttunut.

Ai miksi nyt mietin tätä?

O soitti äsken ja kysyi haittaako jos hän lähtee toiseen kaupunkiin oluelle. Vastasin rehellisesti että kyllä se haittaa koska olin aiemmin muutamaan otteeseen ilmoittanut haluavani illalla lenkille, koska moneen päivään en ollut taas saanut omaa aikaa ilman lapsia, edes aamulla. Ja tiesin, että sen voimalla pystyin syömään normaalisti oksentamatta  (mutta kiitos tämän, sekin meni vituiksi ja oksensin koska en pääse muuten kaloreita kuluttamaan). Vanha minä olisi kireään äänensävyyn vastannut että joo ei haittaa, tee mitä teet. Mutta ei, vaikka rehellisesti sanoin mitä mieltä olen, O lähti silti. Kuten se ennenkin olis tehnyt. Kuten ei ennenkään, hän ei ole valmis luopumaan omista tekemisistään kenenkään muun vuoksi. Eli ei muutosta siinä (kään).

Oikeesti mua ei enää edes suututa, itkettää vain koska oon niin pettynyt. Ikään kun sitä käytettäisiin hyväksi miten epätoivoinen oon ollu. Oikeesti, mulla ei oo omaa aikaa ollu tässä viime kuukausina kuin pari hassua tuntia, O:lla liki joka päivä. Aivan kuten ennenkin. Mutta itse oon pitäny osani sopimuksesta enkä oo valittanu aiempaan tapaan.

Miks mun pitäis muuttua mut toisen ei? Vaikka oon ollu ihan paska aiemmin, mut niin on kyllä O:saakin varaa muuttua. Jos hän ei siihen pysty niin onko tässä vitunkaan järkeä? Kysynpä vaan. Kyllä kieltämättä tässä mielentilassa se viikko-viikko lastenhoitovastuu kuulostaa enemmän kun houkuttelevalle.

Oikeesti oon niin pettynyt ja surullinen etten taas kykene muuta kun itkemään. En vaan jaksa.

Paskaa paskaa paskaa

Jotenki on taas niin paha olla mut sitä vaan ei oikein saa ulos, kiitos lääkkeiden. Eilen itkin pitkästä aikaa terapiassa, se vaan tuli enkä voinu sille mitään. Sit olikin loppupäivän mieli vähän maassa.

Se terapia alkaa mua vituttamaan kerta kerralta vaan enemmän. Jotenkin tuntuu ettei olla yhtään samalla aaltopituudella sen terapeutin kanssa. Se odottaa multa ihan järkyttäviä määriä edistymisiä ja sit tunnen itseni ihan totaaliseksi luuseriksi kun en niissä onnistu. Tuntuu et se vaan ei tajua miten kovasti yritän, oikeesti yritän taistella vastaan sitä mörköä mun päässä mut usein vaan järki häviää sen taiston. Ehkä en vaan oo sit tarpeeks hyvä ihminen ansaitakseni paranemisen.

Ja usein tuntuukin et vitut tästä, voin elää näinkin ja kuolla sit tähän jos kuolen. En vaan oikeesti jaksa. Haluan olla laihempi ja pienempi, jos se onnistuu näin niin so what, ihan vitun sama. Oon vaan niin loppu. En enää ees halua syödä, en tahdo enkä pysty.

Kauheen ristiriitaista kaikki. Oikeesti kun se järjen ääni on voimakkaampi, ymmärrän oikeesti miten sairasta tää on ja haluan parantua ihan tosissani. Sillon tiedän et ei ihminen elä syömättä, ei keho vaan yksinkertaisesti toimi. Mutta. Sit tulee se mörkö kuiskimaan et sä mihinkään kuole, oot niin lihava että varastoja löytyy kyllä mitä käyttää. Et voin lopettaa sit kun oon laihempi. Sit voin olla onnellinen ja mua rakastetaan. Että jatka vaan vielä, jatka jatka.

Oon taas muuten siirtyny uusille kymmenluvuille taas. Ensin iloitsin siitä mut sit mietin et siihen meni näin kauan, oon ihan paska. Vitun vaakariippuvuus.

En oikeesti tiedä mitä tehdä. Oon taas niin hukassa. Kauheeta kun melkein 90% ajasta päässä pyörii ruoka, kalorit, laihtuminen. Haluaisin välillä ajatella jotain ihan muuta. Vittu.

Sosiaaliset suhteet

Vai onko niitä?

Vastaus on et hyvin vähän. Oikeestaan ne rajoittuu (lapsiin), O:hon, O:n vanhempiin, terapeuttiin ja yhteen ystävään. Muuten oon aika yksin. Eikä se nyt niinkään haittaakkaan. Mut olis kiva joskus vähän enemmän sosiaalisoitua.

Tai kyllähän mä somessa pidän yhteyttä pariin muuhunkin ystävään ja sit on noi vt-ryhmät mut tuntuu et ei ne aina oikein riitä. Onhan se nyt ihan eri asia netin kautta jutella kun kasvotusten.

Mietin jo kaikkia mahdollisia äiti-lapsi kerhoja mut ei täällä päin oikein oo sellaisia. Ja ne vähät virikkeet mitä lapsiperheille on sellasia mitkä meille sopisi niin niissä on aina ne omat kuppikunnat jo muodostunut ja jotenkin tosi hankala sit enää päästä porukkaan mukaan. Enkä oikeestaan edes jaksa yrittääkään koska jotenkin sitä aisti et ne ihmiset ei oo sellasia joiden seurassa viihtyisin.

Ehkä tääkin tästä korjautuu jonain päivänä.

Muistilista

Tää bloggeri ei meinaa taas millään toimia puhelimella joten tää jää taas tosi lyhyeksi. Laitan tähän nyt muistilistaksi mistä kaikesta mun pitikään huomenna kirjoittaa.

- terapia
- pelottavan anorektiset ajatukset
- yleiset kuulumiset
- sosiaaliset suhteet
- oireet ja vaivat

Oon nyt ollu oksentamatta mut nyt sit on menossa kolmas päivä täysin syömättä. Vittu jee.

Oon lisäksi ollu kipeenä taas ekaa kertaa noin neljään vuoteen.

Same old story

Oksentaminen. Taas. Yli viikko oksentamatta ja taas mentiin. Miks pitää olla näin heikko? Vittu että oon pettynyt itseeni.

Nytkin päivä oli menny ihan kivasti, vähän tosin sairastaessa mut ei ahdistanu, oli ihan hyvä olla. Mut silti. Alkuillasta söin dippikasviksia ja ananasta ja alkoi vaan niin paljon ahdistaa ku söin aika paljon. Oli vaan pakko oksentaa, en vaan kyennyt vastustamaan sitä kamalaa tunnetta. Sen jälkeen söin vielä vähän karkkia- sama homma. Kolmannen kerran oli niin heikko olo edellisen oksentamisen jälkeen et ajattelin mansikkasorbetin vähän auttavan mut pakkohan nekin oli oksentaa. Nyt en enää uskalla syödä yhtään mitään ja parempi näin.

Kolme-vitun-kertaa parin tunnin sisällä. Tätätkö mun elämä oikeesti tulee olemaan? Joko syön ja oksennan tai oon syömättä mutta en myöskään oksenna. Vitun hienoa. Onneks on jo ilta niin huominen, uusi alku tulee nopeammin. 

Ahdistaa ja harmittaa. Niin paljon. Vitun vittu.